Pönttöilyä

25/3/2013

 Ympäristön ja tilan taide -kurssimme (KUP7) alkoi alkuluennolla, jossa kävimme läpi, mitä ympäristötaide on ja mitä erityisiä ominaisuuksia sen opettamiseen liittyy. Ympäristötaiteen tarkka määrittely on hyvin vaikeaa ja itsestäni tuntuu, että monet eri taiteen alalajit voidaan lukea sen alle tai ympäristötaide niiden alle. Esimerkiksi katutaide tai arkkitehtuuri voi usein muistuttaa ympäristötaidetta tai toisin päin.

Ympäristötaiteen opettamisessa on tärkeää teoksen suunnittelu ja suunnitelman esittely. Tätä harjoittelimme ensimmäisessä kurssimme työssä "Odotus". Teos toteutettiin yhteisöllisesti ja samalla pohdittiin, mitä vaikeuksia saatetaan kohdata,  kun koulussa toteutetaan yhteinen taidetyö. Tämä oli minun mielestäni hyvä ja mielenkiintoinen keskustelun aihe, koska olin usein pohtinut sitä ja sen ongelmallisuutta. Pelkästään aikuisten on vaikeaa toteuttaa yhteinen projekti niin, että jokainen ryhmän jäsen tuntee olleensa mukana vaikuttamassa tarpeeksi ja kokee työnsä omakseen. Voi siis kuvitella, kuinka vaikeaa se onkaan lasten kanssa. Usein, kun toteutimme luokassa yhteisen projektin, ideointi toteuttiin niin, että jokainen sai esitellä oman ideansa. Ongelmana vain oli se, että usein ns. suosittujen oppilaiden ideat voittivat ja joidenkin ideoita jopa haukuttiin. Kuinka välttää tämä? Kenties oppilaat voidaan jakaa pienryhmiin, kuten mekin teimme, ja ryhmä esittää yhdessä oman ideansa. Pienryhmässä oppilaalle voi myös olla helpompaa esittää omia ideoitaan, kuin koko luokan edessä. Tosin pienryhmätkään eivät vielä takaa hiljaisten oppilaiden kuulemista. Kenties se vaatii ennemminkin pidempiaikaisia ja syvempiä menetelmiä, joilla luokkaan luodaan avoin ja turvallinen keskustelun ilmapiiri. Vain tämänkaltaisessa oppimisympäristössä jokaisen jäsenen ääni saa ja tulee kuulluksi. Meidän pienryhmässämme jokaisen ääni tuli kuulluksi ja jokaisen ideoita tuli suunnitelmaan. Kun esitimme pienryhmittäin ideamme koko ryhmälle itseasiassa päädyimme aivan uuteen ideaan, joka kumpusi oman ryhmämme suunnitelmasta. Tavallaan kenenkään ryhmän idea ei voittanut vaan koko ryhmä yhdessä muodosti idean. Tämä on ideaali tapa, kuinka ajatus teoksesta syntyisi ja hyvin mahdollista myös pienempien lasten kanssa.

Työskentelymme lähti siis aivan ensin liikenteeseen siitä, että yhdessä koko ryhmämme pohti, millaista ympäristötaideteosta lähtisimme tekemään. Aiheeksi ainakin nousi Kevät. Jätimme ajatuksen muhimaan ja seuraavalla kerralla jakauduimme edellämainittuihin pienryhmiin ja toteutimme suunnitelmat piirroksina paperille. Ympäristötaideteoksen suunnitelmat voi toteuttaa myös pienoismalleina tai pienoisveistoksina jne. riippuen työstä ja sen aiheesta. Esittelimme kaksiulotteiset suunnitelmat sitten koko ryhmälle, jolloin kävimme kaikki yhdessä keskustelua ja vielä heitimme uusia ideoita ilmaan. Lopulta yhteisen keskustelun jälkeen päädyimme toteuttamaan linnunpönttöjä. Olisimme vielä tämän jälkeen voineet toteuttaa kaksiulotteisen suunnitelman, joka olisi kenties ollut toimiva siinä vaiheessa, kun laitoimme pönttömme esille.

Sovimme myös yhdessä materiaalin ja väreistäkin oli puhe. Ensin ajatuksenamme oli rajata väri melko tarkkaan pelkäksi yksiväriseksi, jotta kokonaisuudesta ei syntyisi liian sekavaa. Se olisi mielestäni rajoittanut liikaa. Olimme nimittäin ennestään jo yhdessä päättäneet muodon (maitotölkki ja katto), joka mielestäni toimi jo tarpeeksi yhdistävänä tekijänä erilaisten pönttöjen välillä. Jotain tilaa piti jättää kuitenkin luovuudelle. Sama on mielestäni koulumaailmassa. Tarkoituksenamme on kasvattaa yksilöllisiä ja luovia lapsia, mutta miten tämä on mahdollista, jos syötämme heille rajoja ja malleja? Tai omia näkemyksiämme esteettisyydestä? Jokin yhdistävä tekijä ehdottomasti teoksessa pitää olla sekavuuden välttämiseksi, mutta mielestäni rajoituksia toteutuksessa ei saa kuitenkaan olla liikaa.

Lähtiessäni toteuttamaan omaa pönttöäni, mielessäni oli toteuttaa melko talomainen lopputulos. Kenties tähän oli syynä se, että arkkitehtuurikurssillamme halusin toteuttaa maitotölkeistä kaupunkiarkkitehtuuria ja inspiraationa olisivat olleet Amsterdamin katujen rakennus- ja asumiskulttuuri. Tämä kuva oli luultavasti vieläkin päässäni. Väriksi valikoitui loppujen lopuksi ihana vaaleanvihreä, joka mielestäni huokuu kevättä. Se muistuttaa hieman rairuohon vihertävää väriä tai touko/huhtikuussa kukkivien hiirenkorvien väriä koivupuun oksilla. Oma tölkkini ei ollut maito- vaan mehutölkki, joka valikoitui sen hauskan ympyränmallisen korkkiosan vuoksi. Siitä sain valmistettua hauskan kattoikkunan oman tipuni pesään. Kyseinen kattoikkuna meinasi jäädä huomaamattomaksi, kun maalasin katon ensin valkoisella värillä. Halusin kuitenkin pienen yksityiskohtani esiin ja sen vuoksi maalasin katon uudestaan harmaan ja valkoisen sävyllä. Pöntön maalasin pariinkin otteeseen, jotta mehupurkki ei kuultaisi alta. Halusin myös enemmän väriä esiin ja maalasin valkoisella "listat" (en nyt saa oikeaa termiä päähäni millään) talon seinien reunoihin. Tämä toi mieleeni skandinaavisen kesämökkitunnelman ja Ruotsin saariston. En tiedä miksi, sillä kyseinen väri ei ole yleinen väri asuintaloissa. Kuitenkin omat mielleyhtymäni saivat minut kirjoittamaan ruotsiksi pönttöni oveen tekstin "Var är du?" eli "Missä sinä olet?" ja oven yläpuolelle "Bofink" (=Peippo). Peipot ovat kevään ensimmäisiä lintuja. Kysyminen peipolta, koska tulet, on siis kuin kysyisi keväältä sen saapumisesta. Joka mielestäni saisi jo tulla !

Pönttöjen asettelun toteutimme melko sekavasti, emmekä miettineet yleisvaikutelmaa yhdessä lainkaan. Tämä oli mielestäni kenties virhe. Ympäristötaideteoksemme tila on laaja ja kun pöntöt olivat hujan hajan ja jossain pakkautuneena kimpuksi, se ei luonut toimivaa kokonaisuutta. Toisaalta ihmiset saivat valita itse työnsä paikan. Itse lasten kanssa koulussa pohtisin asettelua ja esillepanoa enemmän. Tässä kohtaa juuri etukäteen tehty suunnitelma olisi voinut olla hyvä ratkaisu. Pohtia paikkoja ja kokonaisuutta. Siitä olisi voinut hieman soveltaa kukin parhaaksi katsomallaan tavalla rikkomatta kuitenkaan kokonaisuutta. Tärkeää oli kuitenkin mielestäni myös lopputuloksemme yhteinen tarkastelu ja siitä keskustelu.

Näin myöhemmin tuli myös mieleeni, että projektin aikana oppi myös julkisen taiteen toteuttamiseen liittyvistä käytännön asioista, kuten luvan hakemisesta, sen asettamista rajoituksista sekä teoksen informoinnista. Oppilaiden kanssa tämä voi olla hyvin tärkeää, sillä jos yhteinen teos tulee jonnekin esille, on tärkeää muistuttaa oppilaita sen julkisuudesta ja myös tämän vuoksi siihen liittyvistä velvollisuuksista. On myös hyvä kertoa ketä työn on toteuttanut ja muuta aiheelliseksi katsottua informaatiota teoksesta. Liikaa ei kuitenkaan kannata kertoa. Täytyy jättää myös tilaa katsojan omille tulkinnoille ja mielikuville.