Kuvaannosta kuvataiteeseen

15/4/2013

Aikataulut ja niistä kiinni pitäminen. Sen voisi sanoa olleen meidän tämän kerran aloituksen teema. Tarkoituksenamme oli aloittaa tunti jälleen keskustelemalla kuvataiteen opetuksen muistoistamme zine-kuvien avulla. Me olemme Sannan kanssa vasta kehittelemässä omaa työtämme ja taisimme olla viimeisten ryhmien joukossa ja meidän oli jo aika esitellä jotain. Valitettavasti meidän oli myönnettävä, että esiteltävää ei ollut. Keskustelua kuitenkin syntyi ja sen jälkeen oli tarkoituksena tutkia meidän arviointikortteja, jotka tuli olla tälle kerralla valmiina. Harva ryhmä oli niitäkään saanut valmiiksi. Jotenkin aistin opettajan pettymyksen, kun emme ole toteuttaneet töitämme, koska hän on varmasti suunnitellut tuntinsa sen mukaan, että kyseisiä asioita käytäisiin läpi. Itsekin olin jättänyt korttieni viimeistelyn kyseisen tunnin alkuun. Harmitti ja hieman hävetti epätunnollisuuteni. Kyse ei ollut suurista deadlineista, mutta jotenkin harmitti, kun mikään ei ollut valmiina. Työt olivat pieniä, eivätkä olisi vaatineet suurta työtä tehdä pois.

Ei siis auttanut kuin siirtyä itse tunnin pääaiheeseen: historiaan. Kävimme läpi luennolla, kuinka kuvataiteen oppiaineen nimen muuttumisen lisäksi sen sisällöt ja luonne ovat kokeneet aikojen saatossa muutosta. 1800- ja 1900-luvun alussa oppiainetta kutsuttiin kuvaannoksi tai piirustukseksi. Nimet kertovat hyvin oppiaineessa vallineen mimeettinen taidekäsitys ja jäljennykseen pyrkivä taidekasvatusmalli. Havaintokeskeisyys oli keskiössä. Siihen aikaan oli varmasti hyvät piirustus(!)taidot eduksi, sillä tärkeintä oli vain kuvata ympäristöään mahdollisimman tarkasti. Tai sitä esinettä/asiaa, minkä opettaja aina sinut määräsi tekemään. 1950-luvulla oppiaineen nimi vaihtui kuvaamataidoksi ja ympäristön kuvauksen lisäksi myös itseilmaisu saapui. Modernismin henki siis saapui taidemaailmasta myös luokkahuoneisiin. Tosin en tiedä, kuinka paljon itseilmaisulle todellisuudessa jätettiin tilaa, sillä itse olen kuullut kansakoulun penkissä istuvista lapsista toteuttamassa sarjatuotannolla pihlajanmarjatöitä. Varmasti peruskouluissa viimeistään on ryhdytty toteuttamaan itseilmaisua niin, että sitä voi oikeasti kutsua itsensä ilmaisemiseksi visuaalisen kulttuurin keinoin. Aivan vuosituhanteen vaihteessa, v.1999, kuvaamataidon pitkä taival loppui ja oppiaineen nimi vaihtui kuvataiteeksi. Mielestäni nimi tuo oppiaineelle hieman enemmän kunnioitusta ja kenties sen kautta onkin haettu arvostusta oppiainetta kohtaan korkeaan kulttuuriin viittaavan nimen kautta. Taide-sanan käyttäminen on kuitenkin koettu jopa liian "yleväksi" ja sen vuoksi jopa pelottavaksi. Se, että oppitunneilla pitäisi tehdä TAIDETTA, koetaan haasteellisena ja että tunneilla pitäisi nyt oikeasti toteuttaa jotain elämää suurempaa. Kyse ei ole kuitenkaan siitä. Oppiaineen sisällöt myös laajentuivat kuvien tarkasteluun, media- ja ympäristökasvatukseen sekä kansainvälisyyskasvatukseen. Tämän vuoksi kuvataiteen tunneille tuli paljon muita sisältöjä kuin kuvien tuottamiseen liittyviä.

Monipuoliset sisällöt ovat saaneet aikaan jälleen pohdintaa siitä, pitäisikö kuvataiteen oppiaineen nimi jälleen muuttaa. Nimiehdotuksena olisi visuaalinen kulttuuri. Tämä on mielestäni hyvin ymmärrettävää, sillä kuvataide -nimi viittaa todella helposti maalaustaiteeseen ja tällöin vanhanaikaiset käsitykset oppiaineen luonteesta jylläävät yhä. Mielenkiintoista on se, kuinka oppiaineen nimi on vuosien saatossa muuttunut ja muuttuu yhä. Onko muiden oppiaineiden nimet kokeneet samankaltaista muutosta? Ajattelin, että äidinkieli ja matematiikka eivät varmasti ole kokeneet muutoksia, mutta niitäkin on itseasiassa varmasti kutsuttu laskennoksi tai käsialatunneiksi. Nimen vaihtuminen ei kuitenkaan kerro epäonnistuneesta nimen valinnasta vaan muutoksesta, joka tapahtuu koulussa ja sen ympärillä ja siihen reagoimisesta. Muutosta pitää tapahtua ja usein sen pitäisi tapahtua maailman kanssa samanaikaisesti tai yhdessä sitä luoden. Harmittavasti useimmiten koulumaailma tulee hieman muutoksen perässä.

Lopputunnin tehtävämme oli nimittäin tutkia kuvataiteen kahta erilaista oppikirjaa. Toinen oli vuodelta 1983 ja toinen vuodelta 2008. Vuoden 1983 oppikirjan sisällöt ovat tietenkin vanhanaikaisia, mutta myös 2000 -luvun opuksen sisällöt ovat mielestäni hieman arvelluttavia ja pohtisin niiden toteutusta uudelleen. Tai ainahan opettajan tulee suhtautua kriittisesti opettajan oppaiden sisältöihin ja ammentaa niistä jotain omannäköistä. Vanhemman kirjan tuntisuunnitelmaisuus kuitenkin huvitti, sillä kirjan hankkineen opettajan ei juurikaan tarvinnut miettiä tuntien aiheita tai sisältöjä, sillä ne oli kirjassa tarkkaan selostettu. Tavoitteet ja arviointi jäivät mielestäni kuitenkin kirjassa melko pimentoon. Opettajat ovat siis voineet vain toteuttaa kirjan tunteja miettimättä sen suuremmin, miksi sitä tehdään. Kirjojen vertailusta toteutetaan posteri, johon saimme itsenäistätyöskentelyaikaa. Tällä kertaa keskityimme kuitenkin ryhmämme kanssa vain kirjojen vertailuun ja jätimme visuaalisen toteutuksen muhimaan pariksi päiväksi. Näin voimme seuraavalla kerralla kokoontua ideoidemme kanssa ja rakentaa niistä hienon kokonaisuuden ! Tämä oli mielestäni hyvä idea, koska iltapäivällä neljän aikaan (parin kolmen tunnin luennon jälkeen) oma luovuuteni ei juuri kukkinut sillä hetkellä.

Kokoonnuimme ryhmän kanssa parin päivän kuluttua ja jokainen sai kertoa ideansa, jota oli itsekseen miettinyt. Lopulta päädyimme puuideaan, jossa toisimme esiin kahden eri kirjan vertailua. Toinen puoli puusta olisi rehevä oksistaan ja linnuistaan, kun taas toinen jäisi melko harvaksi. Tällä halusimme tuoda esiin oppikirjojen laajuutta ja monipuolisuutta. Lopputuloksesta tuli hyvin satumainen ja tyttömäinen. Eli aikalailla meidän näköisemme.