Auran taidepäivä

10/5/2013

Loppupalautteessakin mainittu kevään grande finale koitti aurinkoisena perjantaipäivänä Aurassa, kun oli aika toteuttaa koko kurssin ajan suunnittelemamme oppituntikokonaisuus. Näin jälkikäteen koko projektia tarkastellen, voin sanoa olevan huojentunut ja onnellinen olo. Oppitunnin suunnitteluun oli varattu hyvin aikaa ja keskustelutilaisuudet opettajien kanssa olivat tarpeeksi ajoissa. Olimme myös valmistelleet tuntimme kulun ajoissa, mutta selkeä viime hetken paniikki meinasi iskeä pari päivää ennen varsinaista päivää materiaalien hankinnan ja power point-esityksen vuoksi. Loppujen lopuksi kaikki kääntyi onneksi positiivisesti paremmin päin ja päivä onnistui hyvin.

Yhteistyöskentelystä ja projektin kulusta minulle jäi hyvin positiiviset kokemukset ja koin parityöskentelyn hyvin onnistuneeksi. Parilta sai hyviä ja erilaisia näkemyksiä ja Sannan taiteellinen tietämys täydensi omia puutteitani. Itse sen sijaan olen opettanut paljon alaluokkalaisia, jonka hän koki huojentavaksi ja hyväksi asiaksi tuntia pidettäessä. Täydensimme siis hyvin toinen toisiamme. Ajankäytön kannalta parityöskentely hankaloittaa suunnittelua ja on paljon enemmän aikaavievää. Tämä ei kuitenkaan koitunut liian suureksi ongelmaksi, koska projektille oli onneksi varattu niin paljon aikaa, että suunnittelun ehti toteuttaa hyvin. Myös Riitan toteuttama paritentti helpotti meidän työskentelyämme paljon. Käytimme kyseisessä koetilanteessa tehtyä tenttiä pitkälti pohjana varsinaisessa oppituntikokeilussamme.

Haasteena mielestäni projektissa oli koulun ja luokkatilojen vieraus. Vaikka koulusta oltiin aktiivisia ja saimme heiltä myös valokuvia koulun tiloista, oppitunnin suunnittelu on kuitenkin aina vaikeaa tuntemattomiin tiloihin ja oppilaille. Silti päädyimme haasteellisen aiheen toteuttamiseen eli ympäristötaiteeseen. Ensi kerralla en luultavasti toteuttaisi ympäristötaidetta tämänkaltaisessa kokeilussa. Tehtävän toteuttamisesta saa varmasti enemmän irti, kun tuntee ympäristön ja sen mahdollisuudet. Yhteisöllisen ympäristötaiteen toteuttaminen tuntemattoman oppilasryhmän kanssa, oli myös melko rohkeaa. Nämä riskinotot kuitenkin kannattivat, sillä tehtävässämme ympäristö ja oppilaiden kanssa työskentely toimi mielestäni hyvin.

Varsinainen opetustilanne oli myös minulle itselleni hyvin opettavainen, sillä en ole pitkään opettanut yhdessä kenenkään kanssa. Viime syksyn harjoittelussa oppitunnit pidettiin yksin ja sijaisuuksia tehdessäni olen aina ollut yksin luokkatilassa. Nyt olin yhtäkkiä luokassa opettamassa yhdessä toisen opettajan kanssa. Tämä oli mielestäni hyvin positiivinen ja miellyttävä kokemus myös. Sannasta sain tukea oppitunnin aikana. Ison oppilasryhmän kanssa (19 opp.) toisen läsnäolo työrauhan kannalta on suuri tuki, mutta ennen kaikkea koin opetukselliselta kannalta Sannan läsnäolon huojentavaksi. En nimittäin ikinä aiemmin ollut opettanut ympäristötaidetta. Mielenkiintoista kokeilla sitä juuri tuolloin, kun koulu on uusi, lapset myös ja aihe. Olimme kuitenkin Sannan kanssa miettineet tunnin sisällön ja aiheet melko hyvin etukäteen, joten tunnin pitäminen sujui helposti ja selkeästi. Tämä näkyi tunnin aikana, kun ei suurempia tyhjiä hetkiä opetukseen tullut ja lopputulos oli mielestäni ihana. Lapset myös sisäistivät ympäristötaiteen käsitteen ja sen tavoitteita hyvin. He esimerkiksi olivat valmiita toteuttamaan taidetta muille ja he pohtivat hyvin yksinään, mitä taideteos voisi viestiä. Tämä on mielestäni melko hyvin 1.-2. -luokkalaisilta

 Kuvataiteen opetuksessa yhteisöllisen taideteoksen toteutuksessa haasteellista on myös demokraattisten päätösten tekeminen ja että sitä myös toteutetaan aidosti. Pohdin tätä haastetta ja sen kohtaamista KUP7 -kurssimme Pönttöilyä -tehtävässä. Me päädyimme sellaiseen ratkaisuun, että oppilaat saivat pienryhmissä ensin keskustella sijoituspaikoista, jonka ajattelimme helpottavan hiljaisten henkilöiden ääneen pääsemisen. Päätöksiä tehdessä valitettavasti vain ne oppilaat, jotka uskalsivat sanoa jotain, pääsivät ääneen. Jokaisen oppilaan ehdotuksen ja idean me kyllä kuuntelimme ja otimme huomioon. Keskutellessamme yhteisesti paikasta ja muodosta pyrimme myös kysymään hiljaisilta ryhmiltä, mitä he ovat mieltä. Me johdimme tilanteessa melko vahvasti keskustelua, mutta toivottavasti emme kuitenkaan liikaa ja että oppilaille jäi kokemus osallistumisesta päätöksen tekoon. Jos aikaa olisi enemmän ja tuntisin oppilasryhmän paremmin, antaisin oppilaille enemmän vapauksia päätöksen tekoon. Tässä kohtaa kuitenkin oppilasmäärä ja aika olivat rajoittavia tekijöitä. Paikkaehdotus ja muoto tulivat kuitenkin oppilailta ja lopputulos oli hyvin erilainen, mitä osasin odottaa. Tämä oli mielestäni erittäin hyvä ja itse ainakin olin oppilaiden lopputuloksesta positiivisesti yllättynyt.

Oppitunnin pitämisen jälkeen pidimme kaikki yhdessä loppupalautekeskustelun yhdessä muutaman Auran opettajan kanssa. Tämä oli mielestäni hyvin tärkeää, vaikka päivän päätteeksi oli melko väsynyt ja aurinkoinen ilma ulkona huusi viikonlopun viettoon. Tuntien purkaminen ja muiden kokemusten kuuleminen oli kuitenkin tärkeää ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Saimme myös hyvää ja rakentavaa palautetta opiskelijakavereiltamme sekä opettajilta, joka oli tärkeää kuulla. Omista palautteista muistan ainakin positiivisina seikkoina rauhallisuuden, demokraattisen päätöksen teon ja kokemuksellisuuden. Ainakin opiskelijatoverimme kokivat, että lapsille jäi tunne osallistumisesta päätöksentekoon. Ensi kerralla voisi sitten pohtia, kuinka varmistaa päätöksen teon olevan täysipainoitteisesti oppilaiden käsissä. Palautekeskustelusta jäi sellainen mielikuva, että kaikilla pareilla oli päällisin puolin positiivisia kokemuksia. Monille opetuskokeilu oli varmasti myös elämyksellinen ja uusi kokemus. Opetuskokeilu myös antoi varmasti useille käsityksen siitä, mitä opettaminen suurin piirtein on. Monet ovat varmasti sijaistaneet tai ohjanneet erilaisia tunteja ja pajoja, mutta kuvataiteen opetus on mielestäni luonteeltaan hyvin omanlaistaan. Tämän vuoksi on tärkeää päästä kokeilemaan sitä. Itselleni kokemus antoi myös hyvin paljon ja ehdottomasti opetuskokeilu pitäisi sisällyttää jatkossakin kuvataidekasvatuksen opintoihin. Siinä pääsee kuitenkin käytännössä näkemään sen, mistä olemme koko KUP1 -kurssin ajan keskustelleet.

Kuvallinen kehitys

29/4/2013

Tällä kertaa tutkimme lapsen kuvallista kehitystä ja siihen liittyviä erilaisia teorioita. Itsekin muistan joskus lääkärissä piirrelleeni ihmisten kuvia tai vastaavaa. Näiden kuvien perusteella minut silloin joskus sitten todettiin koulukypsäksi. Luultavasti mitattiin monia muitakin asioita, mutta kuvan tekeminen oli esimerkiksi yksi niistä. Opinnoissamme on aiemminkin puhuttu biologisen iän merkityksestä kuvalliseen kehitykseen. Esimerkiksi maantiedon tunneilla tutkimme eri-ikäisten oppilaiden piirtämiä karttapiirroksia. Myös näissä kuvissa oli hyvin erilaisia kuvauksia ja eritasoisia kehitysvaiheita näkyvissä. Kuvataiteen opinnoissa olemme pohtineet, onko biologisella iällä loppujen lopuksi merkitystä kuinka paljon. Sillä on varmasti merkitystä, mutta tutkimuksissa on huomattu sosiaalisella kulttuurilla olevan myös hyvin suuri vaikutus kuvalliseen kehitykseen. Myös minusta tämä kuulostaa järkevältä ja ymmärrettävältä. Esimerkiksi lapset erilaisista kulttuureista ovat hyvin erilaisten kuvakulttuurien ympäröiminä ja kuvan tekemisen perinteet ovat erilaisia. Miten nämä eivät voisi olla vaikuttamatta lapsen kehitykseen ja kuvien tuottamiseen ja niiden tutkimiseen?

Biologiseen ikään perustuva kuvallisen kehityksen teoria perustuu myös melko vahvasti jäljittelevään ja mimeettiseen taidenäkemykseen. Kuvasta pitäisi saada mahdollisimman realistinen ja tarkka. Esimerkiksi lapsen kehityksen seuraaminen ihmisen piirtämisen kautta kuvastaa tätä. Entäpä kun oppilas haluaa kuvata itseään ekspressiivisesti vaikkapa värien kautta? Paperi saattaa vain täyttyä erilaisista väreistä ja niiden eri sävyistä. Koska lapsi ei piirrä selkeää realistista havaintokuvaa, miten voimme arvioida, millä kehityksen asteella hän tällöin on? Oppilastöiden arvioinnissa kannattaa siis aina pohtia oppilaan taidenäkemystä, hänen persoonaansa ja omaa elämiskulttuuria. Nämä saattavat kertoa paljon enemmän hänen kehityksestään kuin biologinen ikä.

Se täytyy kyllä myöntää, että lasten kuvan kehityksessä on selkeitä vaiheita kuten perusviivoissa, kuvakulmissa jne. Oppilaiden töitä katsellessamme ja vertaillessamme ne eivät kuitenkaan kehittyneet tarkalleen iän mukaan. Nämä eri tasot ja niiden vaihteluiden huomaaminen on kuitenkin mielenkiintoinen ilmiö. Myös oppilaiden aiheiden vertaaminen eri kehitysvaiheissa voisi olla mielenkiintoista. Toistuuko tietyssä kehitysvaiheessa jokin tietty aihe? Entäpä kuinka aiheet vaihtelevat kulttuureittain? Kulttuureihin liittyvää tutkimusta on varmasti tehty ja näihin olisi mielenkiintoista paneutua enemmän. Jos joskus siirtyisin tutkijaksi, jonkin tämänkaltaisen aiheen tutkiminen voisi olla mielestäni mielenkiintoista.

Loppujen lopuksi erityisen mielenkiintoista oli, kun opettaja toi esiin autistisen ja yläasteikäisen lapsen kuvat. Todella nuoren autistisen tytön kuva oli kuin vuosia taideteoksia tehneen taiteilijan teos. Tämä minusta kiteytti hyvin, että hyvin tiukat teoriat perustuen biologiseen kehitykseen eivät kuvallisen kehityksen kohdalla ole täysin yleistettävissä. Tämä myös kävi ilmi, kun tutkimme tunnille tuomiamme omia piirustuksia tai oppilastöitä. Niistä näki hyvin, kuinka samanikäisetkin lapset tuottavat hyvin erilaisia kuvia. Seuraavaksi olisi ollut mielenkiintoista saada kuulla tarkemmin, millaisessa sosiaalisessa kulttuurissa he elävät tai elivät kuvan tehdessään

Ympäristön dokumentointi

6/5/2013

Koko kurssin pituisena tehtävänantona saimme valokuvaukseen liittyvän tehtävän. Meidän tuli dokumentoida ympäristöämme tietyin väliajoin. Dokumentointi sai tapahtua aina vaikkapa tiettyyn kellon aikaan, herätessä, aina saapuessa jonnekin jne. Tehtävässä piti myös pohtia haluanko kuvata luontoa, luonnon tapahtumaa, ihmisen toimintaa tai ihmisen toiminnan jättämiä jälkiä. Tehtävä kuulosti todella mielenkiintoiselta ja olin innoissani sen toteuttamisesta. Kuvauskohteen tai ajan keksiminen ei ollut ongelma, vaan ennemminkin valinnan vaikeus. Mitä kohdetta tai toimintaa haluaisin kuvata? Milloin aina kuvaisin? Tehtävä annettiin jo maaliskuussa ja sen esitys oli vasta toukokuussa, joten sen toteuttamiseen oli varattu hyvin aikaa ja mahdollisti melko pitkän toiminnan kuvaamisen. Itselleni pidempi aika kuitenkin koitui akilleen kantapääksi. Jätin ajatuksen hautumaan liian pitkäksi ajaksi. Kun vihdoin päätin, että halusin kuvata aina toimintaani kello 11 iltapäivällä, esityskertaan oli alle pari viikkoa. En olisi saanut riittävästi kuvamateriaalia kuvaamalla vain yhden kerran päivässä, joten piti keksiä muuta. Tästä syntyi ajatus, että kuvaisin itseäni tasan viikon ajan ja kuvaisin kaksi kertaa päivässä kello 11 aikaan. Kaksi kertaa päivässä kuvaaminen toi myöhemmin kuvia katsoessani mielenkiintoisia huomioita esiin esimerkiksi omasta elämän rytmistäni, jota en kenties ole aiemmin pohtinut niin syvällisesti. Aina varasuunnitelma ei siis ole huono suunnitelma.

Ajattelin etukäteen, että ympäristön dokumentoinnin muistaminen saattaisi koitua hankalaksi. Ennemminkin hankalampaa oli kuvata muiden ihmisten huomaamatta. Esimerkiksi kameran kaivaminen esiin sijaistaessani koulussa tuntui hankalalta. Sain myös kuulla ihmisiltä hauskoja kommentteja kamerastani ("onko noita pokkareita vielä?") tai muuten kuvaustilanteesta ("pitääkö mun hymyillä?"). Kameran tuominen tilanteisiin selkeästi muuttaa tunnelmaa. Aitojen ihmisten ja tilanteiden kuvaaminen on siksi varmasti hyvin haastavaa ammattilaiskuvaajallekin. Näitä tilanteita ei kuitenkaan ollut montaa ja muutenkin haasteita kohtasin melko vähän. Kerran unohdin ottaa kameran mukaani, mutta muuten kamera pysyi viikon ajan hyvin taskussa tai laukussa. Kuvien ottaminen ei aina tapahtunut tarkalleen kello 11, vaan joskus otin kuvan 10 minuuttia ennen tai puoli tuntia jälkeen päin. Olisi kuitenkin mielenkiintoista toteuttaa joskus kuvasarja, jossa kuvanottaminen tapahtuu aina tarkalleen klo.11 ja vaikkapa niin, että kamera on aina asetettuna tiettyyn paikkaan kiinni.

Kuvien ottamisen jälkeen meidän piti toteuttaa kuvista kuvasarja. Pohdin, että kuinka saisin kuvapareista selkeän ja katsojalle avartuvan kokonaisuuden. Tämän vuoksi lisäsin päivät ja ajat. Taustat myös muutin niin, että musta ja valkoinen tausta vaihtelivat vuorotellen päivän vaihtuessa. Näin katsojan olisi helpompi ymmärtää päivän vaihtuvan. Tämä toivottavasti selkeytti kuvasarjan seuraamista. Kuvasarjan loppuun kirjoitin pohdinnat, jotka meidän tuli tehdä kuvasarjan tekemiseen liittyen. Varsinkin ensimmäinen pohdintatehtävä oli hyvä, sillä sen kautta pohdin omaa elämänrytmiäni ja tapojani. Tässä tehtävässä myös ilmeni, kuinka hyvä olikin, että kuvasin kaksi kertaa päivässä.

Tässä pohdintani vielä:

1. Mitä ympäristön kuvaaminen kertoi kohteestaan?

Henkilön kuvaaminen aamuin ja illoin kertoo ja havainnollistaa hyvin, millainen rytmi kyseisellä henkilöllä on elämässä. Aamupäivän kuvissa melkeinpä aina olin jonkin työn ääressä. Joissakin kuvissa oli tietokone, jossain olin koulussa sijaistamassa tai golfissa töissä. Iltoihin kuului selkeästi rentoilua tai kavereiden kanssa olemista. Tämä sopii mielestäni hyvin luonteeseeni, sillä olen tehokkain aamulla ja usein silloin työskentelen. Illat pyrin aina pyhittämään omalle tekemiselle ja olen melkoinen nautiskelija ja rentoilija, joka kenties välittyy kuvista. Poikkeuksia kuviin toi vappu, joka toi arkiviikkoon omia lisäsävytteitä, mutta kenties niistäkin kuvista välittyy nautiskelija (kuva leipomastani banaanileivästä, kavereista, ilta löhöilystä). Kuvista välittyy myös hyvin liikkuvainen elämäni, sillä matkustelen nyt keväällä ja kesällä paljon Oripää-Turku -väliä työni takia. Muutenkin elämässäni liikun paljon (urheilua, matkustelua jne.) ja en ole neljän seinän sisällä viihtyvää tyyppiä.

2. Miten voisi soveltaa oppilaiden kanssa?

Mielestäni tehtävä olisi mielenkiintoinen toteuttaa oppilaiden kanssa mm. vuoden alussa, kun oppilaat tutustuvat toisiinsa. Jokainen henkilö voisi kuvata oman viikkonsa ja esitellä sen muille. Näin samalla tutkimalla omaa ympäristöään, muut pääsevät tutustumaan ja tuntemaan, millaisesta henkilöstä on kyse. Tehtävää tehtäessä oppilas myös itse havainnoi, millaisessa ympäristössä hän liikkuu. Oppilaiden kanssa voisi sopia, että toinen kuva olisi aina koulumatkalta ja toinen iltatoiminnasta. Tämä toisi varmasti mielenkiintoisia otoksia ja huomattaisiin, kuinka erilainen koulumatka voi olla jokaisella yksilöllä. Jokainen sen tekee päivittäin kahteen kertaan, mutta varmasti jokainen kulkee koulun eri tavalla tai eri reittejä. Tehtävään pystyy myös hyvin liittämään valokuvauksen aihealueita eli integroida kuviksen muita sisältöjä tehtävään. Esimerkiksi erilaisten valojen tai kuvakulmien käyttäminen kuvissa voisi myös tuoda mielenkiintoisen aspektin. Viikon kuvaaminen on mielestän siten mielenkiintoinen aihe, että siinä voi juuri tarkastella ihmisten ajan käyttöä ja sen muuttumista arkena ja viikonloppuna. Viikko on myös melko sopiva aika kuvata, sillä pidempi ajanjakso voisi olla hankalampi toteuttaa, sillä kameran kantaminen aina mukana ja sen muistaminen osoittautuivat jo nyt haasteeksi.

Kyseinen tehtävä oli mielestäni yksi kevään mielenkiintoisimpia ja varmasti tulen vapaa-ajallani toteuttamaan tehtävän jossain muodossa uudestaan. Esimerkiksi Riitan ehdotus siitä, että kuvaisin tästä lähtien aina vappuani, oli hyvä idea ja luultavasti pyrin sitä toteuttamaan. Toivottavasti vain muistan ! Oppilaiden kanssa tehtävä on myös helppo toteuttaa nykypäivänä, kun kameroita ja tekniikkaa on kouluissa tai oppilaiden kotona riittämiin. Ainakin itse myös syvennyin oman ympäristöni tutkimiseen ja millaisessa ympäristössä liikun, miten ja milloin. Tehtävä on myös hyvin muuntautumiskykyinen ja sovellettavissa. Tehtävä vie myös kuvataiteen opetuksen luokan ulkopuolelle ja opettajalle voi avautua monia mielenkiintoisia asioita oppilaiden elämästä, tavasta katsoa maailmaa tai ajatuksista. Omanlainen reitti siis oppilaan elämismaailmaan.

Veistoksen kävelyttäminen

29/4/2013

Jossain kohtaa huomaa, että kyseinen tehtävä ei vain iske sinuun. Vaikka kuinka yrittäisit ideoida ja keksiä, kuinka sen toteuttaisit, et vain syty aiheelle. Itselleni tämä sattui kyseisen tehtävän kohdalla. Luultavasti lähestyvällä keväällä on jotain vaikutusta asiaan, sillä huomaa, että patterit ja ideat alkavat olla loppu. Aina ei vain pysty antamaan itsestään 120 %:a, jokaisen tehtävän kohdalla.

Yritin saada kahdesta filosofisesta artikkelista itselleni lisäpontta aiheeseen. Kulkemiseen liittynyt artikkeli sopi hyvin oman patsaani teemaan, mutta silti se ei saanut idearyöppyä aikaiseksi itsessäni. Lähdin kuitenkin pohtimaan, mitä itse halusin työssäni tuoda esille. Erityisen hyvin esiin tulevat arvoni, jotka näkyvät jalanjäljessäni. Tätä kautta lähdin pohtimaan erilaisia tapoja tutkia tai tarkastella arvoja. Päädyin ideaan, joka liittyisi myös matkustamiseen. Aina kun itse matkustan maailmalla, tuon omia arvoja mukanani, mutta tutkin myös paikallisen kulttuurin mahdollisia arvoja ja asioita, joita he pitävät tärkeinä. Usein pelkästään kaupungin kaduilla käveleminen tuovat esiin monia asioita, joita paikallisessa kulttuurissa arvostetaan. Esimerkiksi mainokset tuovat hyvin esiin tärkeitä arvoja tai erilaiset kaupat. Esimerkiksi Keski-Euroopassa pienyrittäjyys ja erikoistuminen ovat aivan eri tavalla arvossaan kuin esimerkiksi täällä meillä, jossa olemme tottuneet hypermarketeihin.

Tein kävelyn veistokseni kanssa eräällä kauppareissulla Turun keskustassa. Kävelyni aikana pohdin siis asioita, joiden kautta turistit ja matkaajat voisivat tulkita meille suomalaisille tärkeitä arvoja. tämä oli yllättävän haastavaa hypätä toisesta kulttuurista tulevan kenkiin. Omia ajatuksia ja ideoita nimittäin ohjaavat vahvasti omat käsitykset ja ennakkoluulot. Sain kuitenkin aikaiseksi kuusi erilaista huomiota ympäristöstä.

Kotimaisuus

Ensimmäisen kuvan nappasin jo kotona nähdessäni puurohiutalepurkin. Suomalaiset ovat hyvin vahvasti kotimaisia tuotteita kannattavia (käsittääkseni ainakin vielä!) ja suomalaisia joutsenmerkkejä viljellään tuotteisiin, jos vain mahdollista. Tällä hetkellä myös ravintoloissa ja kahviloissa on suomalaisten ja lähituotteiden mainostamisen buumi, joka varmasti näkyy jollain tavalla myös turistien silmiin.

Koti

Seuraavasta suomalaisille tärkeästä arvosta tai asiasta mainitsi itseasiassa minulle vaihtarikaverini. Hänen kanssaan kerran keskustelimme, miksi suomalaiset panostavat niin paljon kotinsa sisustukseen ja panostamiseen. Hän ajatteli sen johtuvan siitä, että olemme luonteeltamme kotihiiriä. Suomalaisia näkyy erityisen vähän katukuvassa ja varsinkin talvella, jolloin meillä on tapana käpertyä kotiin viltin alle. Suomessa minusta myös kutsutaan todella usein ihmisiä vierailemaan kotiin. Tai sitten päinvastoin koti on jotain erittäin pyhää ja monet ihmiset näkevät sen hyvin yksityisenä paikkana. Montaa erilaista mielipidettä, mutta jokatapauksessa kodilla on erityinen merkitys suomalaisten keskuudessa.

Luonto

Kauppaan tallustellessani yritin bongata ympäristöstä ja kaupunkikuvasta asioita, jotka pistäisivät turistien silmään ja voisivat vaikuttaa heidän käsityksiinsä meidän suomalaisten ja turkulaisten arvoista. Katseeni kierteli ihmisissä, autoissa, liikkeiden ikkunoissa, rakennuksissa .. Puu on kaupungeissa rakennusmateriaalina melko harvinainen, mutta Suomessa sitä näkee melko paljon. Varsinkin Turussa, jossa historia ulottuu pitkälle ja aikaan, jolloin puu oli yleinen rakennusmateriaali. Puuta näkyy suomalaisessa rakentamisessa sekä sisustuksessa hyvin paljon ja saattaa pistää muualta tulleen silmään. He voivat yhdistää tämän läheiseen luontosuhteeseen. Suomi on nimittäin tunnetusti tunnettu suurista metsä- ja järvialueistaan, joten luonto on hyvin lähellä monen suomalaisen elämää.

Jämptiys

Matkaa jatkaessani ja kauppojen ikkunoita katsellessani jäin pohtimaan niissä olevia aukioloaikoja. Me suomalaiset olemme melko jämptejä aukiolo- ja työajoista. Jos työvuoro alkaa klo. 7.00 me myös olemme paikalla tarpeeksi ajoissa aloittamaan ja työt myös alkavat kello seitsemän. Jämptiys näkyy myös muutenkin arjessamme. Hyvä esimerkki on tunnollisuutemme EU:sta tulevien uusien direktiivien kanssa. En tiedä, onkohan mikään muu maa niin tunnollisesti huomioinut EU:ssa tehdyt päätökset kuin Suomi. Se on meidän mentaliteettimme. Kun jostain on sovittu, suomalaiset myös pitävät siitä kiinni. Keski-Euroopassa tai Aasiasta puhumattakaan esimerkiksi aukioloaikoja ei välttämättä edes näe kauppojen ovissa, vaan liikkeet ovat auki, kun kauppias saapuu paikalle. Treffipaikalle myös saavutaan vain kun ehditään.

Tila

Vastaani kävelevät ihmiset ovat ensin kanssani samalla puolella tietä tai keskellä jalkakäytävää. Kun he huomaavat minut, he asettuvat aivan jalkakäytävän toiseen reunaan. Bussipysäkin penkillä istuu vain yksi henkilö lepuuttamassa jalkojaan. Muut kymmenen odottajaa seisovat pysäkin ympärillä. Suomalaiset tarvitsevat oman tilansa ja tämänkaltaisia esimerkkitilanteita on suomalaisessa kulttuurissa varmasti useita. Keskustelutilanteissa suomalaiset myös pelkäävät liian läheistä kontaktia, josta monet vaihto-oppilaat ja matkaajat ovat minulle maininneet. Olemmekohan liian tottuneita harvaanasuttuun ympäristöömme vai miksi vaadimme ympärillemme niin suuren tilan, jotta mukavuuden tunteemme ei järkyty?

Käytännöllisyys

Keskustan kaduilla pyöriessäni vastaani tulee useita tyhjiä pieniä liiketiloja, joita ollaan vuokraamassa. Suomalaisessa katukuvassa ei näy Keski-Eurooppalaiseen tapaan pieniä elintarvikekauppoja, joissa myytäisiin erikseen vain tiettyjä tuotteita kuten leipää ja maitotuotteita. Kaupat ovat suuria prismojen ja citymarkettien kaltaisia halleja tai sitten kaikki kaupat on sijoitettu yhden suuren ostoskeskuksen sisään. On paljon käytännöllisempää ja helpompaa löytää kaikki saman katon alta, kuin ravata eri liikkeissä.Olemmeko siis käytännöllisyyden ja helppouden hakijoita muiden mielestä?

Tehtävä oli mielestäni mielenkiintoinen tapa tarkastella suomalaista ja turkulaista ympäristöä. Yritys asettautua toisen asemaan avaa ihmisen silmiä niille asioille, joita itse pitää itsestään selvyytenä. Asioiden huomaaminen ja miettiminen ilman omien ennakkokäsitysten vaikutusta on kuitenkin hyvin vaikeaa ja ne pakosti vaikuttavat omiin oletuksiin ja mietteisiin. Tämän kaltainen tehtävä koulussa voisi kuitenkin hyvin toimia lasten kanssa monikulttuurisuuskasvatuksen parissa. Ainakin itse jäin pohtimaan enemmän meidän suomalaisten arvoja ja peilaamaan niitä omiini. Kuinka tärkeä koti on minulle fyysisenä tilana tai entäpä olenko itse jämpti ihminen? Tai mitä muita arvoja meillä on ja ovatko ne muuttuneet? Näiden asioiden pohtiminen on aina välillä tärkeää myös opettajan ammatissa.

Oppikirjavertailua

22/4/2013

Kuvataiteessa harvoin käytetään kirjoja opetuksessa, varsinkaan oppilaat. Opettajanoppaita olen luokissa aina nähnyt useita, mutta varsinaisia oppilaan kirjoja on harvoin ollut luokissa. Tällä kertaa saimme tutustua opettajan oppaisiin ja muutamaan kirjasarjaan, jotka on erityisesti suunniteltu oppilaiden käyttöön. Tutustuimme oppaisiin luokka-asteittain ryhmissä ja niissä toteutimme posterit löytämistämme tuloksista. Postereista tuli luoda selkeät ja lukijaa houkuttelevat, jotta hän haluaisi  tarkastella ja saada lisätietoa aiheesta. Tosin jälleen jäi vähän epäselväksi, kuinka tärkeää posterin ulkoasu on vai tulisiko keskittyä vain sisältöön. Emme nimittäin käyneet läpi erityisesti, millaisia posterit ovat ja mitä erityisiä piirteitä niihin kuuluu. Posterit esittelimme muulle ryhmälle ja samalla keskustelimme oppaista. Välillä keskustelimme oppaiden aiheista toisinaan taidekäsityksistä, tehtävistä tai ulkoasusta.

Tämä oli itselleni uusi ja mielenkiintoinen näkökanta kuviksen opetukseen. Kirjan käyttäminen kuvataiteen opetuksessa on mielestäni vieras ajatus, sillä olen tottunut ajattelemaan, että kuvataiteen opettajat ovat luovia ja ideoivia persoonia. He eivät mitään oppaita tarvitse, tai että heidän ei tulisi joutua sellaisiin tukeutumaan. Kuitenkin oppaista ja kirjoista voi saada tukea oman opetuksen suunnitteluun. Varsinkin ensimmäiset vuodet opettajana voivat olla hyvinkin rankkoja ja kaikki mahdollinen apu ja tuki on tarpeen. Kuitenkin pitäisi muistaa, että opas olisi vain tueksi ja suunnittelun avuksi. Ne ovat vain yksi tapa toteuttaa kuvataiteen tunteja.

Eri oppaita ja kirjoja tarkastelemalla havainnollistui hyvin, kuinka kuvataiteen opetus on vuosien aikana muuttunut hyvin paljon. Ainakin meidän kirjasarjojemme kohdalla kuvataiteen opetus on muuttunut enemmän oppilaan itseilmaisun suuntaan, sillä vanhassa oppaassa oli selkeät vahvat mallit siitä, millaisia oppilastöistä tulisi tulla.Työt perustuivat 80-luvun oppaassa myös enemmän jäljittelyyn ja havaintoihin, kuin 2000-luvun Kirja kuvista -sarjan teos 1.-2. luokkalaisille. Kuten ympäristössä myös oppaissa kuvien määrä on kasvanut vuosien varrella. Kuvat ovat myös hyvin monipuolisia uusissa kirjoissa ja virikkeellisiä. Joillakin aukemilla on valmiiden töiden kuvia, mutta pääasiassa kuvien tehtävä on toimia virikkeinä lasten töille. Kuvien määrä ja erilaisuus saattaa johtua myös siitä, että 80-luvun opas on suunnattu opettajien käyttöön ja Kirja kuvista oppilaille. Kuvien määrän kasvamisen huomasivat myös muut ryhmät omissa kirjoissaan.

Eri ryhmien vertailut ja esitykset saivat aikaan mielenkiintoista keskustelua. Itsestäni mielenkiintoista oli huomata positiivinen suhtautuminen oppikirjoja tai oppaita kohtaan. Ajattelin, että useammalla olisi minun tapaani hieman kriittinen näkökanta kuviksen opaskirjoja kohtaan. Enemmän kriittisyyttä saivat vanhemmat opukset, jotka ymmärrettävästi ovat hieman "aikaa" jäljessä. Niiden näkökulmat kuvataiteen opetukseen ovat ajalleen tyypillisiä ja hyvin paljon taitojen opetteluun perustuvia. Jokaisessa oppaassa toki oli pieniä poikkeuksia tai jokin opas oli jopa edistyksellinen aikaansa nähden, mutta pääasiassa nykyaikaiset oppaat koettiin paremmiksi. Itseasiassa nousi myös mielestäni mielenkiintoinen keskustelunaihe siitä, kuinka hyviä oppimateriaaleja nämä vanhat kirjat olisivat opetuskeskustelulle. Oppilaiden kanssa voitaisiin samoin tavoin kuten mekin tutkia ja pohtia, mitä asioita siihen aikaan arvostettiin ja miksi. Varmasti saisi aikaan hedelmällistä keskustelua.

Pitäisikö sitten kuvataiteen opetuksessa alkaa käyttämään myös oppilaiden kanssa oppikirjoja? Kirja kuvista -sarja koettiin ryhmässämme pääasiassa hyväksi, mutta silti itse olisin hieman kriittinen sen käyttämisestä kuviksen opetuksessa. Varsinkaan niin, että sitä edettäisiin oppikirjojen tapaan aukeama aukeamalta. Voisin oppaita tosiaan käyttää hyväksi ideointiin, mutta ainakin itsestäni oppikirjan käyttäminen tuntuisi kahlitsevalta. Varsinkin, jos kirjan tehtävät ja kuvat eivät miellytä itseä, kirjan käyttäminen ei tuntuisi luontevalta. Toki jokainen opettaja muistaa, että oppikirja on vain tukimateriaali muulle opetukselle. Se ei koskaan ole pakollinen.

Veistellään

4/4/2013 & 10/4/2013 & 16/4/2013

Kun kysytään, minkälaista ympäristötaidetta voit nähdä kaupungissa, itselleni heti mieleen tulisivat veistokset ja patsaat. Varsinkin täällä Turussa on useita veistoksia historian merkkihenkilöistä kuten Pietari Brahen patsas Turun tuomikirkon kupeessa Brahenpuistossa ja Paavo Nurmen patsas Aura-sillan alussa. Muita mieleenpainuvia veistoksia olivat Turun kulttuuripääkaupunkivuotena vallanneet HejHylje! -veistokset, jotka muistuttivat Itämeren suojelusta. Kyseiset veistokset suunnitteli Stefan Lindfors ja ne toteutettiin lasikuidusta.

Hylje-teokset ovat hyvä esimerkki siitä, että veistosten materiaali on nykypäivänä monipuolinen. Luennolla kävimme läpi, mitä erilaisia materiaaleja veistoksissa voidaan käyttää ja erilaisia teemoja. Ehkä olisimme voineet käydä läpi enemmän, millaisia materiaaleja on hyvä käyttää peruskoulussa lasten kanssa. Luennolla tuli mainittua puu, lumi, kipsi, kangas- ja neulontamateriaalit sekä sanomalehdet, joista ainakin itse olen alakoulussa toteuttanut veistoksia. Oli hyvä käydä läpi perinteisiä veistostekniikoita ja teoksia, mutta lopuksi olisimme voineet paneutua kenties enemmän myös alakoulun tekniikoihin. Veistostekniikat ja materiaalit ovat ainakin itselleni hieman tuntemattomampia (kipsi, kanaverkko ja sanomalehdet, puun veistely), joiden työstöön olisi ollut kiva paneutua enemmän. Tämä olisi tuonut lisää myös omaan työhöni.

Teemana meillä oli tällä kertaa ihmisen kuvaus ja oma kuva. Saimme valita materiaalin ja tekniikan itse, mutta sen tuli jotenkin olla myös "osa minua" tai kertoa minusta itsestäni jotain. Itse valitsin materiaaliksi taikataikinan. Olin nähnyt luokassa muiden kurssilaisten taikataikina teoksia ja kenties siitä sain idean teokseni toteutukseen. Itse olen keittiöihminen ja rakastan ruuan laittamista ja leipomista. Tämän vuoksi myös taikataikinan käyttö sopi minulle hyvin. Mietin myös suklaan käyttämistä, mutta pääsiäisen jälkeinen suklaaähky kenties vielä vaivasi ja päädyin taikinaan. Molemmat ovat mielestäni kuitenkin hyviä materiaaleja käyttää oppilaiden kanssa koulussa ja heille hyvin läheisiä arjesta. Tämä oli myös yksi perustelu omalle materiaalin valinnalle.

Taikataikina valmiina !

Miten sitten kuvaisin omaa itseäni? Teos sai olla hyvin abstrakti, mutta ruumiillinen ihminen tuli olla jonkinasteisesti tunnistettavissa. Tehtävä oli minusta hyvin mielenkiintoinen ja haastava. Olen mielestäni jonkinlainen matkaaja ja muiden katselija ja tutkija. Halusin jotenkin tuoda nämä piirteet itsestäni esiin. Mietin jalkoja, silmiä, kasvoja .. Kenties enemmän minussa on matkaajan ja kulkijan piirteitä, joten ruumiillisista osista itseäni hyvin kuvastaisivat jalat. Matkoilla kulkiessani jätän myös itsestäni aina jalanjäljen joko fyysisesti tai henkisesti kyseiseen paikkaan tai henkilöihin, joita tapaan. Jalanjälki siis.

Kaulitsin taikinan litteäksi "lätyksi" ja painoin jalanjälkeni siihen. Voin kuvitella, kuinka mielenkiintoista tämä olisi toteuttaa tulevaisuudessa lasten kanssa. Samalla pystyttäisiin huomaamaan, kuinka erikokoisia ja samanlaisia jalanjäljet ovatkaan ! Tämän jälkeen oli aika laittaa työ uuniin, jotta se kovettuisi. Työn kuivuminen huoneenlämmössä olisi vienyt ilmeisesti useita päiviä ja OKL:n tiloissa oli uuni käytössä, joten parempi oli käyttää uunia. Lasten kanssa töitä toteutettaessa voi katsoa, onko uuni turvallinen vaihtoehto vai ei. Veistokseni ollessa uunissa, se toi samalla suloisen leivän tuoksun ilmaan. Itse rakastan leivän leipomista ja sen tuoksua. Materiaalin valinta oli siis ainakin minua itseäni.

Ei taida tämä leipä kohota ..

En kuitenkaan halunnut jättää työtäni vain sellaiseksi vaan halusin tuoda myös muita piirteitä itsestäni esiin. Leikkailin lehdestä kuvia paikoista, joissa en ole vielä käynyt ja joihin haluaisin mennä. Matkustaessani en tuo paikalle vain fyysistä minääni, vaan myös omia arvojani ja ajatuksiani. Leikkasin lehdistä kuvia niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä ja merkittäviä asioita. Keräilin nämä kuvat yhteen ja leikkelin niitä pienemmäksi silpuksi. Jalanjäljen alle laitoin tulevat kohteet ja määränpäät, jotka ovat vielä pimennossa. Siksi leikkelin ne pieneksi silpuksi, jotta se kuvastaisi vielä niiden mysteerisyyttä. Jalanjäljeksi keräsin arvojani kuvastavat kuvat, jotka painautuisivat siis näihin tuleviin paikkoihin, joihin matkaan. Ne olivat isompina kuvina, sillä ne ovat minulle pikkuhiljaa muovautuneet vahvoiksi ja selkeiksi.

Kuvia arvoista ja paikoista

Tulevia kohteita

Minulle tärkeitä ja merkittäviä asioita jalanjälkeen ikuistettuna

Kyseinen prosessi oli mielenkiintoista käydä läpi, sillä sen aikana syventyi jälleen pohtimaan omaa itseään, omakuvaansa ja itselle merkittäviä asioita elämässä. Pidemmän työskentelyjakson aikana tulee myös pohdittua syvällisemmin ja monelta eri kantilta, kuka minä oikein olen. Tämänkaltainen tehtävä voisi olla hyvä toteuttaa oppilaiden kanssa ja se liittyy myös hyvin vahvasti OPS:n Ihmisenä kasvamisen aihekokonaisuuteen. Oppilas työskentelyn aikana tulee tutkineeksi itseään niin fyysisesti kuin identiteettinsä kautta. Näitä ajatuksia ja havaintoja voi olla helpompi liittää konkreettiseen esineeseen, kuin kirjoittamalla tai puhumalla niistä suoraan ääneen. Esineen luominen tai muokkaus voi siis olla hyvä vaihtoehto oman itsensä tarkkailussa ja tunnustelussa.

Tämä työ toi myös minulle hyvin uuden näkökulman ympäristötaiteeseen, sillä aiemmin mielessäni olivat vain hyvin yhteisölliset ja sosiaaliset näkökulmat. Teoksia luodaan yhteisönä tai suurelle yleisölle, mutta tämän kautta näki, kuinka paljon ympäristötaideteos voi merkitä pelkästään myös yksilölle.

Kuvaannosta kuvataiteeseen

15/4/2013

Aikataulut ja niistä kiinni pitäminen. Sen voisi sanoa olleen meidän tämän kerran aloituksen teema. Tarkoituksenamme oli aloittaa tunti jälleen keskustelemalla kuvataiteen opetuksen muistoistamme zine-kuvien avulla. Me olemme Sannan kanssa vasta kehittelemässä omaa työtämme ja taisimme olla viimeisten ryhmien joukossa ja meidän oli jo aika esitellä jotain. Valitettavasti meidän oli myönnettävä, että esiteltävää ei ollut. Keskustelua kuitenkin syntyi ja sen jälkeen oli tarkoituksena tutkia meidän arviointikortteja, jotka tuli olla tälle kerralla valmiina. Harva ryhmä oli niitäkään saanut valmiiksi. Jotenkin aistin opettajan pettymyksen, kun emme ole toteuttaneet töitämme, koska hän on varmasti suunnitellut tuntinsa sen mukaan, että kyseisiä asioita käytäisiin läpi. Itsekin olin jättänyt korttieni viimeistelyn kyseisen tunnin alkuun. Harmitti ja hieman hävetti epätunnollisuuteni. Kyse ei ollut suurista deadlineista, mutta jotenkin harmitti, kun mikään ei ollut valmiina. Työt olivat pieniä, eivätkä olisi vaatineet suurta työtä tehdä pois.

Ei siis auttanut kuin siirtyä itse tunnin pääaiheeseen: historiaan. Kävimme läpi luennolla, kuinka kuvataiteen oppiaineen nimen muuttumisen lisäksi sen sisällöt ja luonne ovat kokeneet aikojen saatossa muutosta. 1800- ja 1900-luvun alussa oppiainetta kutsuttiin kuvaannoksi tai piirustukseksi. Nimet kertovat hyvin oppiaineessa vallineen mimeettinen taidekäsitys ja jäljennykseen pyrkivä taidekasvatusmalli. Havaintokeskeisyys oli keskiössä. Siihen aikaan oli varmasti hyvät piirustus(!)taidot eduksi, sillä tärkeintä oli vain kuvata ympäristöään mahdollisimman tarkasti. Tai sitä esinettä/asiaa, minkä opettaja aina sinut määräsi tekemään. 1950-luvulla oppiaineen nimi vaihtui kuvaamataidoksi ja ympäristön kuvauksen lisäksi myös itseilmaisu saapui. Modernismin henki siis saapui taidemaailmasta myös luokkahuoneisiin. Tosin en tiedä, kuinka paljon itseilmaisulle todellisuudessa jätettiin tilaa, sillä itse olen kuullut kansakoulun penkissä istuvista lapsista toteuttamassa sarjatuotannolla pihlajanmarjatöitä. Varmasti peruskouluissa viimeistään on ryhdytty toteuttamaan itseilmaisua niin, että sitä voi oikeasti kutsua itsensä ilmaisemiseksi visuaalisen kulttuurin keinoin. Aivan vuosituhanteen vaihteessa, v.1999, kuvaamataidon pitkä taival loppui ja oppiaineen nimi vaihtui kuvataiteeksi. Mielestäni nimi tuo oppiaineelle hieman enemmän kunnioitusta ja kenties sen kautta onkin haettu arvostusta oppiainetta kohtaan korkeaan kulttuuriin viittaavan nimen kautta. Taide-sanan käyttäminen on kuitenkin koettu jopa liian "yleväksi" ja sen vuoksi jopa pelottavaksi. Se, että oppitunneilla pitäisi tehdä TAIDETTA, koetaan haasteellisena ja että tunneilla pitäisi nyt oikeasti toteuttaa jotain elämää suurempaa. Kyse ei ole kuitenkaan siitä. Oppiaineen sisällöt myös laajentuivat kuvien tarkasteluun, media- ja ympäristökasvatukseen sekä kansainvälisyyskasvatukseen. Tämän vuoksi kuvataiteen tunneille tuli paljon muita sisältöjä kuin kuvien tuottamiseen liittyviä.

Monipuoliset sisällöt ovat saaneet aikaan jälleen pohdintaa siitä, pitäisikö kuvataiteen oppiaineen nimi jälleen muuttaa. Nimiehdotuksena olisi visuaalinen kulttuuri. Tämä on mielestäni hyvin ymmärrettävää, sillä kuvataide -nimi viittaa todella helposti maalaustaiteeseen ja tällöin vanhanaikaiset käsitykset oppiaineen luonteesta jylläävät yhä. Mielenkiintoista on se, kuinka oppiaineen nimi on vuosien saatossa muuttunut ja muuttuu yhä. Onko muiden oppiaineiden nimet kokeneet samankaltaista muutosta? Ajattelin, että äidinkieli ja matematiikka eivät varmasti ole kokeneet muutoksia, mutta niitäkin on itseasiassa varmasti kutsuttu laskennoksi tai käsialatunneiksi. Nimen vaihtuminen ei kuitenkaan kerro epäonnistuneesta nimen valinnasta vaan muutoksesta, joka tapahtuu koulussa ja sen ympärillä ja siihen reagoimisesta. Muutosta pitää tapahtua ja usein sen pitäisi tapahtua maailman kanssa samanaikaisesti tai yhdessä sitä luoden. Harmittavasti useimmiten koulumaailma tulee hieman muutoksen perässä.

Lopputunnin tehtävämme oli nimittäin tutkia kuvataiteen kahta erilaista oppikirjaa. Toinen oli vuodelta 1983 ja toinen vuodelta 2008. Vuoden 1983 oppikirjan sisällöt ovat tietenkin vanhanaikaisia, mutta myös 2000 -luvun opuksen sisällöt ovat mielestäni hieman arvelluttavia ja pohtisin niiden toteutusta uudelleen. Tai ainahan opettajan tulee suhtautua kriittisesti opettajan oppaiden sisältöihin ja ammentaa niistä jotain omannäköistä. Vanhemman kirjan tuntisuunnitelmaisuus kuitenkin huvitti, sillä kirjan hankkineen opettajan ei juurikaan tarvinnut miettiä tuntien aiheita tai sisältöjä, sillä ne oli kirjassa tarkkaan selostettu. Tavoitteet ja arviointi jäivät mielestäni kuitenkin kirjassa melko pimentoon. Opettajat ovat siis voineet vain toteuttaa kirjan tunteja miettimättä sen suuremmin, miksi sitä tehdään. Kirjojen vertailusta toteutetaan posteri, johon saimme itsenäistätyöskentelyaikaa. Tällä kertaa keskityimme kuitenkin ryhmämme kanssa vain kirjojen vertailuun ja jätimme visuaalisen toteutuksen muhimaan pariksi päiväksi. Näin voimme seuraavalla kerralla kokoontua ideoidemme kanssa ja rakentaa niistä hienon kokonaisuuden ! Tämä oli mielestäni hyvä idea, koska iltapäivällä neljän aikaan (parin kolmen tunnin luennon jälkeen) oma luovuuteni ei juuri kukkinut sillä hetkellä.

Kokoonnuimme ryhmän kanssa parin päivän kuluttua ja jokainen sai kertoa ideansa, jota oli itsekseen miettinyt. Lopulta päädyimme puuideaan, jossa toisimme esiin kahden eri kirjan vertailua. Toinen puoli puusta olisi rehevä oksistaan ja linnuistaan, kun taas toinen jäisi melko harvaksi. Tällä halusimme tuoda esiin oppikirjojen laajuutta ja monipuolisuutta. Lopputuloksesta tuli hyvin satumainen ja tyttömäinen. Eli aikalailla meidän näköisemme.