Kukkivaa taidetta

Vielä lopuksi yksi mattimyöhäinen päiväkirjamerkintä. Olin aivan unohtanut kirjoittaa kyseisestä teoksesta, koska kyseinen teos jäi näyttelyn järjestelyiden ja tohinan varjoon. Näyttelyn yhteydessä toteututimme ympäristötaideteoksen, joka antoi uuden elämän vanhoille lasipurkeille sekä uusia näkökulmia hyötykasvien käytön mahdollisuuksista taiteen toteuttamisessa. Ideana oli toteuttaa jonkinlainen ympäristötaideteos näyttelymme yhteydessä. Ehdotuksia heittelimme yhteisesti samalla kun päätimme koko näyttelyn aiheesta. Kyn näyttelyn teemaksi päätettiin kiertokulku, myös ajatus luontoon liittyvästä ympäristötaideteoksesta heräsi. Halusimme myös teoksen jotenkin selventävän näyttelyn katsojalle sen olevan osa näyttelyä ja kertovan, missä tasoissa ja tiloissa näyttelyä voi katsoa. Muistaakseni ajatus istuttamisesta ja kierrätettävistä materiaaleista sai kimmoketta minun ja Sannan Auran taidepäivän ideasta ja ehdotimme sitä myös sovellettavaksi omaan näyttelyymme. Idea sai kannatusta ja kuraattorien johdolla päädyimme lasipurkki-ideaan. Kukat ja hyötykasvit istutettiin kauniisiin lasiesineisiin, jotka ripoteltiin pitkin näyttelyä. Kasvimme toimivat siis näyttelyssä opasteena sekä omana itsenäisenä teoksena.

Istutus- ja asetteluprojekti toteutettiin niin yhteisesti kuin näyttelyn asettelutohinassa voitiin. Luulen, että monet eivät kuitenkaan nähneet, kuinka esimerkiksi istutus tapahtui. Näyttelyn rakentamisen aikaan oli kuitenkin paljon erilaisia tehtäviä ja monet olivat uppoutuneet omiinsa, joten osa tehtävistä jäi vähemmälle huomiolle. Tämän vuoksi teoksen yhteisöllisyys ja yhdessä tekemisen ilo jäi kuitenkin vähäiseksi, joka oli mielestäni harmi. Näyttelyä kierrettäessä ja tutkittaessa jokainen oli kuitenkin hyvin tyytyväinen istutusprojektiimme ja en kuullut kenenkään sanovan soraääniä sen toteutuksesta. Istutusprojektimme toimi mielestäni hyvin näyttelyn teemaamme ajatellen ja oli mielestäni viehättävä osa näyttelyä. Onneksi myös teoksen "tekninen" puoli eli kukkien ja kasvien kasvu onnistui ja saimme itseasiassa hyvin vihreitä lopputuloksia aikaiseksi. Onneksi joukostamme löytyi pari viherpeukaloa, jotka ohjeistivat meitä, joiden viherpeukalo on keskellä kämmentä.

Itse olin myös teokseen hyvin tyytyväinen ja olin mukana ideoinnissa ja istutusvaiheessa. Luulen, että kyseisen teoksen toteutus jäi kuitenkin hieman sekavaksi. Käsittääkseni myös kukkien ja kasvien hoito jäi muutaman harvan opiskelijan kontolle. Aikuisopiskelijoiden kanssa tämänkaltainen organisoimaton järjestely voi vielä onnistua, mutta koulumaailmassa pitäisin paremmin huolta organisoinnista ja koko luokan osallistumisesta projektiin. Vaikka tälläkin kertaa projektimme onnistui ja lopputulos oli mielestäni hyvä, jäi kyseinen työ mielestäni varjoon ja hieman liian vähälle huomiolle. Yhdessä tekemisen iloa ei kuitenkaan mikään voita.

Ympäristön dokumentointi

6/5/2013

Koko kurssin pituisena tehtävänantona saimme valokuvaukseen liittyvän tehtävän. Meidän tuli dokumentoida ympäristöämme tietyin väliajoin. Dokumentointi sai tapahtua aina vaikkapa tiettyyn kellon aikaan, herätessä, aina saapuessa jonnekin jne. Tehtävässä piti myös pohtia haluanko kuvata luontoa, luonnon tapahtumaa, ihmisen toimintaa tai ihmisen toiminnan jättämiä jälkiä. Tehtävä kuulosti todella mielenkiintoiselta ja olin innoissani sen toteuttamisesta. Kuvauskohteen tai ajan keksiminen ei ollut ongelma, vaan ennemminkin valinnan vaikeus. Mitä kohdetta tai toimintaa haluaisin kuvata? Milloin aina kuvaisin? Tehtävä annettiin jo maaliskuussa ja sen esitys oli vasta toukokuussa, joten sen toteuttamiseen oli varattu hyvin aikaa ja mahdollisti melko pitkän toiminnan kuvaamisen. Itselleni pidempi aika kuitenkin koitui akilleen kantapääksi. Jätin ajatuksen hautumaan liian pitkäksi ajaksi. Kun vihdoin päätin, että halusin kuvata aina toimintaani kello 11 iltapäivällä, esityskertaan oli alle pari viikkoa. En olisi saanut riittävästi kuvamateriaalia kuvaamalla vain yhden kerran päivässä, joten piti keksiä muuta. Tästä syntyi ajatus, että kuvaisin itseäni tasan viikon ajan ja kuvaisin kaksi kertaa päivässä kello 11 aikaan. Kaksi kertaa päivässä kuvaaminen toi myöhemmin kuvia katsoessani mielenkiintoisia huomioita esiin esimerkiksi omasta elämän rytmistäni, jota en kenties ole aiemmin pohtinut niin syvällisesti. Aina varasuunnitelma ei siis ole huono suunnitelma.

Ajattelin etukäteen, että ympäristön dokumentoinnin muistaminen saattaisi koitua hankalaksi. Ennemminkin hankalampaa oli kuvata muiden ihmisten huomaamatta. Esimerkiksi kameran kaivaminen esiin sijaistaessani koulussa tuntui hankalalta. Sain myös kuulla ihmisiltä hauskoja kommentteja kamerastani ("onko noita pokkareita vielä?") tai muuten kuvaustilanteesta ("pitääkö mun hymyillä?"). Kameran tuominen tilanteisiin selkeästi muuttaa tunnelmaa. Aitojen ihmisten ja tilanteiden kuvaaminen on siksi varmasti hyvin haastavaa ammattilaiskuvaajallekin. Näitä tilanteita ei kuitenkaan ollut montaa ja muutenkin haasteita kohtasin melko vähän. Kerran unohdin ottaa kameran mukaani, mutta muuten kamera pysyi viikon ajan hyvin taskussa tai laukussa. Kuvien ottaminen ei aina tapahtunut tarkalleen kello 11, vaan joskus otin kuvan 10 minuuttia ennen tai puoli tuntia jälkeen päin. Olisi kuitenkin mielenkiintoista toteuttaa joskus kuvasarja, jossa kuvanottaminen tapahtuu aina tarkalleen klo.11 ja vaikkapa niin, että kamera on aina asetettuna tiettyyn paikkaan kiinni.

Kuvien ottamisen jälkeen meidän piti toteuttaa kuvista kuvasarja. Pohdin, että kuinka saisin kuvapareista selkeän ja katsojalle avartuvan kokonaisuuden. Tämän vuoksi lisäsin päivät ja ajat. Taustat myös muutin niin, että musta ja valkoinen tausta vaihtelivat vuorotellen päivän vaihtuessa. Näin katsojan olisi helpompi ymmärtää päivän vaihtuvan. Tämä toivottavasti selkeytti kuvasarjan seuraamista. Kuvasarjan loppuun kirjoitin pohdinnat, jotka meidän tuli tehdä kuvasarjan tekemiseen liittyen. Varsinkin ensimmäinen pohdintatehtävä oli hyvä, sillä sen kautta pohdin omaa elämänrytmiäni ja tapojani. Tässä tehtävässä myös ilmeni, kuinka hyvä olikin, että kuvasin kaksi kertaa päivässä.

Tässä pohdintani vielä:

1. Mitä ympäristön kuvaaminen kertoi kohteestaan?

Henkilön kuvaaminen aamuin ja illoin kertoo ja havainnollistaa hyvin, millainen rytmi kyseisellä henkilöllä on elämässä. Aamupäivän kuvissa melkeinpä aina olin jonkin työn ääressä. Joissakin kuvissa oli tietokone, jossain olin koulussa sijaistamassa tai golfissa töissä. Iltoihin kuului selkeästi rentoilua tai kavereiden kanssa olemista. Tämä sopii mielestäni hyvin luonteeseeni, sillä olen tehokkain aamulla ja usein silloin työskentelen. Illat pyrin aina pyhittämään omalle tekemiselle ja olen melkoinen nautiskelija ja rentoilija, joka kenties välittyy kuvista. Poikkeuksia kuviin toi vappu, joka toi arkiviikkoon omia lisäsävytteitä, mutta kenties niistäkin kuvista välittyy nautiskelija (kuva leipomastani banaanileivästä, kavereista, ilta löhöilystä). Kuvista välittyy myös hyvin liikkuvainen elämäni, sillä matkustelen nyt keväällä ja kesällä paljon Oripää-Turku -väliä työni takia. Muutenkin elämässäni liikun paljon (urheilua, matkustelua jne.) ja en ole neljän seinän sisällä viihtyvää tyyppiä.

2. Miten voisi soveltaa oppilaiden kanssa?

Mielestäni tehtävä olisi mielenkiintoinen toteuttaa oppilaiden kanssa mm. vuoden alussa, kun oppilaat tutustuvat toisiinsa. Jokainen henkilö voisi kuvata oman viikkonsa ja esitellä sen muille. Näin samalla tutkimalla omaa ympäristöään, muut pääsevät tutustumaan ja tuntemaan, millaisesta henkilöstä on kyse. Tehtävää tehtäessä oppilas myös itse havainnoi, millaisessa ympäristössä hän liikkuu. Oppilaiden kanssa voisi sopia, että toinen kuva olisi aina koulumatkalta ja toinen iltatoiminnasta. Tämä toisi varmasti mielenkiintoisia otoksia ja huomattaisiin, kuinka erilainen koulumatka voi olla jokaisella yksilöllä. Jokainen sen tekee päivittäin kahteen kertaan, mutta varmasti jokainen kulkee koulun eri tavalla tai eri reittejä. Tehtävään pystyy myös hyvin liittämään valokuvauksen aihealueita eli integroida kuviksen muita sisältöjä tehtävään. Esimerkiksi erilaisten valojen tai kuvakulmien käyttäminen kuvissa voisi myös tuoda mielenkiintoisen aspektin. Viikon kuvaaminen on mielestän siten mielenkiintoinen aihe, että siinä voi juuri tarkastella ihmisten ajan käyttöä ja sen muuttumista arkena ja viikonloppuna. Viikko on myös melko sopiva aika kuvata, sillä pidempi ajanjakso voisi olla hankalampi toteuttaa, sillä kameran kantaminen aina mukana ja sen muistaminen osoittautuivat jo nyt haasteeksi.

Kyseinen tehtävä oli mielestäni yksi kevään mielenkiintoisimpia ja varmasti tulen vapaa-ajallani toteuttamaan tehtävän jossain muodossa uudestaan. Esimerkiksi Riitan ehdotus siitä, että kuvaisin tästä lähtien aina vappuani, oli hyvä idea ja luultavasti pyrin sitä toteuttamaan. Toivottavasti vain muistan ! Oppilaiden kanssa tehtävä on myös helppo toteuttaa nykypäivänä, kun kameroita ja tekniikkaa on kouluissa tai oppilaiden kotona riittämiin. Ainakin itse myös syvennyin oman ympäristöni tutkimiseen ja millaisessa ympäristössä liikun, miten ja milloin. Tehtävä on myös hyvin muuntautumiskykyinen ja sovellettavissa. Tehtävä vie myös kuvataiteen opetuksen luokan ulkopuolelle ja opettajalle voi avautua monia mielenkiintoisia asioita oppilaiden elämästä, tavasta katsoa maailmaa tai ajatuksista. Omanlainen reitti siis oppilaan elämismaailmaan.

Veistoksen kävelyttäminen

29/4/2013

Jossain kohtaa huomaa, että kyseinen tehtävä ei vain iske sinuun. Vaikka kuinka yrittäisit ideoida ja keksiä, kuinka sen toteuttaisit, et vain syty aiheelle. Itselleni tämä sattui kyseisen tehtävän kohdalla. Luultavasti lähestyvällä keväällä on jotain vaikutusta asiaan, sillä huomaa, että patterit ja ideat alkavat olla loppu. Aina ei vain pysty antamaan itsestään 120 %:a, jokaisen tehtävän kohdalla.

Yritin saada kahdesta filosofisesta artikkelista itselleni lisäpontta aiheeseen. Kulkemiseen liittynyt artikkeli sopi hyvin oman patsaani teemaan, mutta silti se ei saanut idearyöppyä aikaiseksi itsessäni. Lähdin kuitenkin pohtimaan, mitä itse halusin työssäni tuoda esille. Erityisen hyvin esiin tulevat arvoni, jotka näkyvät jalanjäljessäni. Tätä kautta lähdin pohtimaan erilaisia tapoja tutkia tai tarkastella arvoja. Päädyin ideaan, joka liittyisi myös matkustamiseen. Aina kun itse matkustan maailmalla, tuon omia arvoja mukanani, mutta tutkin myös paikallisen kulttuurin mahdollisia arvoja ja asioita, joita he pitävät tärkeinä. Usein pelkästään kaupungin kaduilla käveleminen tuovat esiin monia asioita, joita paikallisessa kulttuurissa arvostetaan. Esimerkiksi mainokset tuovat hyvin esiin tärkeitä arvoja tai erilaiset kaupat. Esimerkiksi Keski-Euroopassa pienyrittäjyys ja erikoistuminen ovat aivan eri tavalla arvossaan kuin esimerkiksi täällä meillä, jossa olemme tottuneet hypermarketeihin.

Tein kävelyn veistokseni kanssa eräällä kauppareissulla Turun keskustassa. Kävelyni aikana pohdin siis asioita, joiden kautta turistit ja matkaajat voisivat tulkita meille suomalaisille tärkeitä arvoja. tämä oli yllättävän haastavaa hypätä toisesta kulttuurista tulevan kenkiin. Omia ajatuksia ja ideoita nimittäin ohjaavat vahvasti omat käsitykset ja ennakkoluulot. Sain kuitenkin aikaiseksi kuusi erilaista huomiota ympäristöstä.

Kotimaisuus

Ensimmäisen kuvan nappasin jo kotona nähdessäni puurohiutalepurkin. Suomalaiset ovat hyvin vahvasti kotimaisia tuotteita kannattavia (käsittääkseni ainakin vielä!) ja suomalaisia joutsenmerkkejä viljellään tuotteisiin, jos vain mahdollista. Tällä hetkellä myös ravintoloissa ja kahviloissa on suomalaisten ja lähituotteiden mainostamisen buumi, joka varmasti näkyy jollain tavalla myös turistien silmiin.

Koti

Seuraavasta suomalaisille tärkeästä arvosta tai asiasta mainitsi itseasiassa minulle vaihtarikaverini. Hänen kanssaan kerran keskustelimme, miksi suomalaiset panostavat niin paljon kotinsa sisustukseen ja panostamiseen. Hän ajatteli sen johtuvan siitä, että olemme luonteeltamme kotihiiriä. Suomalaisia näkyy erityisen vähän katukuvassa ja varsinkin talvella, jolloin meillä on tapana käpertyä kotiin viltin alle. Suomessa minusta myös kutsutaan todella usein ihmisiä vierailemaan kotiin. Tai sitten päinvastoin koti on jotain erittäin pyhää ja monet ihmiset näkevät sen hyvin yksityisenä paikkana. Montaa erilaista mielipidettä, mutta jokatapauksessa kodilla on erityinen merkitys suomalaisten keskuudessa.

Luonto

Kauppaan tallustellessani yritin bongata ympäristöstä ja kaupunkikuvasta asioita, jotka pistäisivät turistien silmään ja voisivat vaikuttaa heidän käsityksiinsä meidän suomalaisten ja turkulaisten arvoista. Katseeni kierteli ihmisissä, autoissa, liikkeiden ikkunoissa, rakennuksissa .. Puu on kaupungeissa rakennusmateriaalina melko harvinainen, mutta Suomessa sitä näkee melko paljon. Varsinkin Turussa, jossa historia ulottuu pitkälle ja aikaan, jolloin puu oli yleinen rakennusmateriaali. Puuta näkyy suomalaisessa rakentamisessa sekä sisustuksessa hyvin paljon ja saattaa pistää muualta tulleen silmään. He voivat yhdistää tämän läheiseen luontosuhteeseen. Suomi on nimittäin tunnetusti tunnettu suurista metsä- ja järvialueistaan, joten luonto on hyvin lähellä monen suomalaisen elämää.

Jämptiys

Matkaa jatkaessani ja kauppojen ikkunoita katsellessani jäin pohtimaan niissä olevia aukioloaikoja. Me suomalaiset olemme melko jämptejä aukiolo- ja työajoista. Jos työvuoro alkaa klo. 7.00 me myös olemme paikalla tarpeeksi ajoissa aloittamaan ja työt myös alkavat kello seitsemän. Jämptiys näkyy myös muutenkin arjessamme. Hyvä esimerkki on tunnollisuutemme EU:sta tulevien uusien direktiivien kanssa. En tiedä, onkohan mikään muu maa niin tunnollisesti huomioinut EU:ssa tehdyt päätökset kuin Suomi. Se on meidän mentaliteettimme. Kun jostain on sovittu, suomalaiset myös pitävät siitä kiinni. Keski-Euroopassa tai Aasiasta puhumattakaan esimerkiksi aukioloaikoja ei välttämättä edes näe kauppojen ovissa, vaan liikkeet ovat auki, kun kauppias saapuu paikalle. Treffipaikalle myös saavutaan vain kun ehditään.

Tila

Vastaani kävelevät ihmiset ovat ensin kanssani samalla puolella tietä tai keskellä jalkakäytävää. Kun he huomaavat minut, he asettuvat aivan jalkakäytävän toiseen reunaan. Bussipysäkin penkillä istuu vain yksi henkilö lepuuttamassa jalkojaan. Muut kymmenen odottajaa seisovat pysäkin ympärillä. Suomalaiset tarvitsevat oman tilansa ja tämänkaltaisia esimerkkitilanteita on suomalaisessa kulttuurissa varmasti useita. Keskustelutilanteissa suomalaiset myös pelkäävät liian läheistä kontaktia, josta monet vaihto-oppilaat ja matkaajat ovat minulle maininneet. Olemmekohan liian tottuneita harvaanasuttuun ympäristöömme vai miksi vaadimme ympärillemme niin suuren tilan, jotta mukavuuden tunteemme ei järkyty?

Käytännöllisyys

Keskustan kaduilla pyöriessäni vastaani tulee useita tyhjiä pieniä liiketiloja, joita ollaan vuokraamassa. Suomalaisessa katukuvassa ei näy Keski-Eurooppalaiseen tapaan pieniä elintarvikekauppoja, joissa myytäisiin erikseen vain tiettyjä tuotteita kuten leipää ja maitotuotteita. Kaupat ovat suuria prismojen ja citymarkettien kaltaisia halleja tai sitten kaikki kaupat on sijoitettu yhden suuren ostoskeskuksen sisään. On paljon käytännöllisempää ja helpompaa löytää kaikki saman katon alta, kuin ravata eri liikkeissä.Olemmeko siis käytännöllisyyden ja helppouden hakijoita muiden mielestä?

Tehtävä oli mielestäni mielenkiintoinen tapa tarkastella suomalaista ja turkulaista ympäristöä. Yritys asettautua toisen asemaan avaa ihmisen silmiä niille asioille, joita itse pitää itsestään selvyytenä. Asioiden huomaaminen ja miettiminen ilman omien ennakkokäsitysten vaikutusta on kuitenkin hyvin vaikeaa ja ne pakosti vaikuttavat omiin oletuksiin ja mietteisiin. Tämän kaltainen tehtävä koulussa voisi kuitenkin hyvin toimia lasten kanssa monikulttuurisuuskasvatuksen parissa. Ainakin itse jäin pohtimaan enemmän meidän suomalaisten arvoja ja peilaamaan niitä omiini. Kuinka tärkeä koti on minulle fyysisenä tilana tai entäpä olenko itse jämpti ihminen? Tai mitä muita arvoja meillä on ja ovatko ne muuttuneet? Näiden asioiden pohtiminen on aina välillä tärkeää myös opettajan ammatissa.

Veistellään

4/4/2013 & 10/4/2013 & 16/4/2013

Kun kysytään, minkälaista ympäristötaidetta voit nähdä kaupungissa, itselleni heti mieleen tulisivat veistokset ja patsaat. Varsinkin täällä Turussa on useita veistoksia historian merkkihenkilöistä kuten Pietari Brahen patsas Turun tuomikirkon kupeessa Brahenpuistossa ja Paavo Nurmen patsas Aura-sillan alussa. Muita mieleenpainuvia veistoksia olivat Turun kulttuuripääkaupunkivuotena vallanneet HejHylje! -veistokset, jotka muistuttivat Itämeren suojelusta. Kyseiset veistokset suunnitteli Stefan Lindfors ja ne toteutettiin lasikuidusta.

Hylje-teokset ovat hyvä esimerkki siitä, että veistosten materiaali on nykypäivänä monipuolinen. Luennolla kävimme läpi, mitä erilaisia materiaaleja veistoksissa voidaan käyttää ja erilaisia teemoja. Ehkä olisimme voineet käydä läpi enemmän, millaisia materiaaleja on hyvä käyttää peruskoulussa lasten kanssa. Luennolla tuli mainittua puu, lumi, kipsi, kangas- ja neulontamateriaalit sekä sanomalehdet, joista ainakin itse olen alakoulussa toteuttanut veistoksia. Oli hyvä käydä läpi perinteisiä veistostekniikoita ja teoksia, mutta lopuksi olisimme voineet paneutua kenties enemmän myös alakoulun tekniikoihin. Veistostekniikat ja materiaalit ovat ainakin itselleni hieman tuntemattomampia (kipsi, kanaverkko ja sanomalehdet, puun veistely), joiden työstöön olisi ollut kiva paneutua enemmän. Tämä olisi tuonut lisää myös omaan työhöni.

Teemana meillä oli tällä kertaa ihmisen kuvaus ja oma kuva. Saimme valita materiaalin ja tekniikan itse, mutta sen tuli jotenkin olla myös "osa minua" tai kertoa minusta itsestäni jotain. Itse valitsin materiaaliksi taikataikinan. Olin nähnyt luokassa muiden kurssilaisten taikataikina teoksia ja kenties siitä sain idean teokseni toteutukseen. Itse olen keittiöihminen ja rakastan ruuan laittamista ja leipomista. Tämän vuoksi myös taikataikinan käyttö sopi minulle hyvin. Mietin myös suklaan käyttämistä, mutta pääsiäisen jälkeinen suklaaähky kenties vielä vaivasi ja päädyin taikinaan. Molemmat ovat mielestäni kuitenkin hyviä materiaaleja käyttää oppilaiden kanssa koulussa ja heille hyvin läheisiä arjesta. Tämä oli myös yksi perustelu omalle materiaalin valinnalle.

Taikataikina valmiina !

Miten sitten kuvaisin omaa itseäni? Teos sai olla hyvin abstrakti, mutta ruumiillinen ihminen tuli olla jonkinasteisesti tunnistettavissa. Tehtävä oli minusta hyvin mielenkiintoinen ja haastava. Olen mielestäni jonkinlainen matkaaja ja muiden katselija ja tutkija. Halusin jotenkin tuoda nämä piirteet itsestäni esiin. Mietin jalkoja, silmiä, kasvoja .. Kenties enemmän minussa on matkaajan ja kulkijan piirteitä, joten ruumiillisista osista itseäni hyvin kuvastaisivat jalat. Matkoilla kulkiessani jätän myös itsestäni aina jalanjäljen joko fyysisesti tai henkisesti kyseiseen paikkaan tai henkilöihin, joita tapaan. Jalanjälki siis.

Kaulitsin taikinan litteäksi "lätyksi" ja painoin jalanjälkeni siihen. Voin kuvitella, kuinka mielenkiintoista tämä olisi toteuttaa tulevaisuudessa lasten kanssa. Samalla pystyttäisiin huomaamaan, kuinka erikokoisia ja samanlaisia jalanjäljet ovatkaan ! Tämän jälkeen oli aika laittaa työ uuniin, jotta se kovettuisi. Työn kuivuminen huoneenlämmössä olisi vienyt ilmeisesti useita päiviä ja OKL:n tiloissa oli uuni käytössä, joten parempi oli käyttää uunia. Lasten kanssa töitä toteutettaessa voi katsoa, onko uuni turvallinen vaihtoehto vai ei. Veistokseni ollessa uunissa, se toi samalla suloisen leivän tuoksun ilmaan. Itse rakastan leivän leipomista ja sen tuoksua. Materiaalin valinta oli siis ainakin minua itseäni.

Ei taida tämä leipä kohota ..

En kuitenkaan halunnut jättää työtäni vain sellaiseksi vaan halusin tuoda myös muita piirteitä itsestäni esiin. Leikkailin lehdestä kuvia paikoista, joissa en ole vielä käynyt ja joihin haluaisin mennä. Matkustaessani en tuo paikalle vain fyysistä minääni, vaan myös omia arvojani ja ajatuksiani. Leikkasin lehdistä kuvia niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä ja merkittäviä asioita. Keräilin nämä kuvat yhteen ja leikkelin niitä pienemmäksi silpuksi. Jalanjäljen alle laitoin tulevat kohteet ja määränpäät, jotka ovat vielä pimennossa. Siksi leikkelin ne pieneksi silpuksi, jotta se kuvastaisi vielä niiden mysteerisyyttä. Jalanjäljeksi keräsin arvojani kuvastavat kuvat, jotka painautuisivat siis näihin tuleviin paikkoihin, joihin matkaan. Ne olivat isompina kuvina, sillä ne ovat minulle pikkuhiljaa muovautuneet vahvoiksi ja selkeiksi.

Kuvia arvoista ja paikoista

Tulevia kohteita

Minulle tärkeitä ja merkittäviä asioita jalanjälkeen ikuistettuna

Kyseinen prosessi oli mielenkiintoista käydä läpi, sillä sen aikana syventyi jälleen pohtimaan omaa itseään, omakuvaansa ja itselle merkittäviä asioita elämässä. Pidemmän työskentelyjakson aikana tulee myös pohdittua syvällisemmin ja monelta eri kantilta, kuka minä oikein olen. Tämänkaltainen tehtävä voisi olla hyvä toteuttaa oppilaiden kanssa ja se liittyy myös hyvin vahvasti OPS:n Ihmisenä kasvamisen aihekokonaisuuteen. Oppilas työskentelyn aikana tulee tutkineeksi itseään niin fyysisesti kuin identiteettinsä kautta. Näitä ajatuksia ja havaintoja voi olla helpompi liittää konkreettiseen esineeseen, kuin kirjoittamalla tai puhumalla niistä suoraan ääneen. Esineen luominen tai muokkaus voi siis olla hyvä vaihtoehto oman itsensä tarkkailussa ja tunnustelussa.

Tämä työ toi myös minulle hyvin uuden näkökulman ympäristötaiteeseen, sillä aiemmin mielessäni olivat vain hyvin yhteisölliset ja sosiaaliset näkökulmat. Teoksia luodaan yhteisönä tai suurelle yleisölle, mutta tämän kautta näki, kuinka paljon ympäristötaideteos voi merkitä pelkästään myös yksilölle.

Pönttöilyä

25/3/2013

 Ympäristön ja tilan taide -kurssimme (KUP7) alkoi alkuluennolla, jossa kävimme läpi, mitä ympäristötaide on ja mitä erityisiä ominaisuuksia sen opettamiseen liittyy. Ympäristötaiteen tarkka määrittely on hyvin vaikeaa ja itsestäni tuntuu, että monet eri taiteen alalajit voidaan lukea sen alle tai ympäristötaide niiden alle. Esimerkiksi katutaide tai arkkitehtuuri voi usein muistuttaa ympäristötaidetta tai toisin päin.

Ympäristötaiteen opettamisessa on tärkeää teoksen suunnittelu ja suunnitelman esittely. Tätä harjoittelimme ensimmäisessä kurssimme työssä "Odotus". Teos toteutettiin yhteisöllisesti ja samalla pohdittiin, mitä vaikeuksia saatetaan kohdata,  kun koulussa toteutetaan yhteinen taidetyö. Tämä oli minun mielestäni hyvä ja mielenkiintoinen keskustelun aihe, koska olin usein pohtinut sitä ja sen ongelmallisuutta. Pelkästään aikuisten on vaikeaa toteuttaa yhteinen projekti niin, että jokainen ryhmän jäsen tuntee olleensa mukana vaikuttamassa tarpeeksi ja kokee työnsä omakseen. Voi siis kuvitella, kuinka vaikeaa se onkaan lasten kanssa. Usein, kun toteutimme luokassa yhteisen projektin, ideointi toteuttiin niin, että jokainen sai esitellä oman ideansa. Ongelmana vain oli se, että usein ns. suosittujen oppilaiden ideat voittivat ja joidenkin ideoita jopa haukuttiin. Kuinka välttää tämä? Kenties oppilaat voidaan jakaa pienryhmiin, kuten mekin teimme, ja ryhmä esittää yhdessä oman ideansa. Pienryhmässä oppilaalle voi myös olla helpompaa esittää omia ideoitaan, kuin koko luokan edessä. Tosin pienryhmätkään eivät vielä takaa hiljaisten oppilaiden kuulemista. Kenties se vaatii ennemminkin pidempiaikaisia ja syvempiä menetelmiä, joilla luokkaan luodaan avoin ja turvallinen keskustelun ilmapiiri. Vain tämänkaltaisessa oppimisympäristössä jokaisen jäsenen ääni saa ja tulee kuulluksi. Meidän pienryhmässämme jokaisen ääni tuli kuulluksi ja jokaisen ideoita tuli suunnitelmaan. Kun esitimme pienryhmittäin ideamme koko ryhmälle itseasiassa päädyimme aivan uuteen ideaan, joka kumpusi oman ryhmämme suunnitelmasta. Tavallaan kenenkään ryhmän idea ei voittanut vaan koko ryhmä yhdessä muodosti idean. Tämä on ideaali tapa, kuinka ajatus teoksesta syntyisi ja hyvin mahdollista myös pienempien lasten kanssa.

Työskentelymme lähti siis aivan ensin liikenteeseen siitä, että yhdessä koko ryhmämme pohti, millaista ympäristötaideteosta lähtisimme tekemään. Aiheeksi ainakin nousi Kevät. Jätimme ajatuksen muhimaan ja seuraavalla kerralla jakauduimme edellämainittuihin pienryhmiin ja toteutimme suunnitelmat piirroksina paperille. Ympäristötaideteoksen suunnitelmat voi toteuttaa myös pienoismalleina tai pienoisveistoksina jne. riippuen työstä ja sen aiheesta. Esittelimme kaksiulotteiset suunnitelmat sitten koko ryhmälle, jolloin kävimme kaikki yhdessä keskustelua ja vielä heitimme uusia ideoita ilmaan. Lopulta yhteisen keskustelun jälkeen päädyimme toteuttamaan linnunpönttöjä. Olisimme vielä tämän jälkeen voineet toteuttaa kaksiulotteisen suunnitelman, joka olisi kenties ollut toimiva siinä vaiheessa, kun laitoimme pönttömme esille.

Sovimme myös yhdessä materiaalin ja väreistäkin oli puhe. Ensin ajatuksenamme oli rajata väri melko tarkkaan pelkäksi yksiväriseksi, jotta kokonaisuudesta ei syntyisi liian sekavaa. Se olisi mielestäni rajoittanut liikaa. Olimme nimittäin ennestään jo yhdessä päättäneet muodon (maitotölkki ja katto), joka mielestäni toimi jo tarpeeksi yhdistävänä tekijänä erilaisten pönttöjen välillä. Jotain tilaa piti jättää kuitenkin luovuudelle. Sama on mielestäni koulumaailmassa. Tarkoituksenamme on kasvattaa yksilöllisiä ja luovia lapsia, mutta miten tämä on mahdollista, jos syötämme heille rajoja ja malleja? Tai omia näkemyksiämme esteettisyydestä? Jokin yhdistävä tekijä ehdottomasti teoksessa pitää olla sekavuuden välttämiseksi, mutta mielestäni rajoituksia toteutuksessa ei saa kuitenkaan olla liikaa.

Lähtiessäni toteuttamaan omaa pönttöäni, mielessäni oli toteuttaa melko talomainen lopputulos. Kenties tähän oli syynä se, että arkkitehtuurikurssillamme halusin toteuttaa maitotölkeistä kaupunkiarkkitehtuuria ja inspiraationa olisivat olleet Amsterdamin katujen rakennus- ja asumiskulttuuri. Tämä kuva oli luultavasti vieläkin päässäni. Väriksi valikoitui loppujen lopuksi ihana vaaleanvihreä, joka mielestäni huokuu kevättä. Se muistuttaa hieman rairuohon vihertävää väriä tai touko/huhtikuussa kukkivien hiirenkorvien väriä koivupuun oksilla. Oma tölkkini ei ollut maito- vaan mehutölkki, joka valikoitui sen hauskan ympyränmallisen korkkiosan vuoksi. Siitä sain valmistettua hauskan kattoikkunan oman tipuni pesään. Kyseinen kattoikkuna meinasi jäädä huomaamattomaksi, kun maalasin katon ensin valkoisella värillä. Halusin kuitenkin pienen yksityiskohtani esiin ja sen vuoksi maalasin katon uudestaan harmaan ja valkoisen sävyllä. Pöntön maalasin pariinkin otteeseen, jotta mehupurkki ei kuultaisi alta. Halusin myös enemmän väriä esiin ja maalasin valkoisella "listat" (en nyt saa oikeaa termiä päähäni millään) talon seinien reunoihin. Tämä toi mieleeni skandinaavisen kesämökkitunnelman ja Ruotsin saariston. En tiedä miksi, sillä kyseinen väri ei ole yleinen väri asuintaloissa. Kuitenkin omat mielleyhtymäni saivat minut kirjoittamaan ruotsiksi pönttöni oveen tekstin "Var är du?" eli "Missä sinä olet?" ja oven yläpuolelle "Bofink" (=Peippo). Peipot ovat kevään ensimmäisiä lintuja. Kysyminen peipolta, koska tulet, on siis kuin kysyisi keväältä sen saapumisesta. Joka mielestäni saisi jo tulla !

Pönttöjen asettelun toteutimme melko sekavasti, emmekä miettineet yleisvaikutelmaa yhdessä lainkaan. Tämä oli mielestäni kenties virhe. Ympäristötaideteoksemme tila on laaja ja kun pöntöt olivat hujan hajan ja jossain pakkautuneena kimpuksi, se ei luonut toimivaa kokonaisuutta. Toisaalta ihmiset saivat valita itse työnsä paikan. Itse lasten kanssa koulussa pohtisin asettelua ja esillepanoa enemmän. Tässä kohtaa juuri etukäteen tehty suunnitelma olisi voinut olla hyvä ratkaisu. Pohtia paikkoja ja kokonaisuutta. Siitä olisi voinut hieman soveltaa kukin parhaaksi katsomallaan tavalla rikkomatta kuitenkaan kokonaisuutta. Tärkeää oli kuitenkin mielestäni myös lopputuloksemme yhteinen tarkastelu ja siitä keskustelu.

Näin myöhemmin tuli myös mieleeni, että projektin aikana oppi myös julkisen taiteen toteuttamiseen liittyvistä käytännön asioista, kuten luvan hakemisesta, sen asettamista rajoituksista sekä teoksen informoinnista. Oppilaiden kanssa tämä voi olla hyvin tärkeää, sillä jos yhteinen teos tulee jonnekin esille, on tärkeää muistuttaa oppilaita sen julkisuudesta ja myös tämän vuoksi siihen liittyvistä velvollisuuksista. On myös hyvä kertoa ketä työn on toteuttanut ja muuta aiheelliseksi katsottua informaatiota teoksesta. Liikaa ei kuitenkaan kannata kertoa. Täytyy jättää myös tilaa katsojan omille tulkinnoille ja mielikuville.