Taidekasvatus

13/5/2013 & 16/5/2013

Kevään viimeiset luennot koski taidekasvatusta ja integraatiota eri taidealojen välillä. Luennot meille piti Kimmo Lehtonen kahtena päivänä. Ensimmäisellä luentokerralla keskustelimme pääasiassa siitä, miten taide liittyy ihmisten elämään hyvin voimakkaina kokemuksina ja taiteeseen liitetään merkityksiä. Taiteen herättämistä tunteista keskustelimme "Elämänpolku" tehtävän kautta. Kuuntelimme musiikkia ja musiikista syntyneiden kokemusten ja tunteiden pohjalta piirsimme jonkin merkittävän tai tärkeän elämäntapahtuman. Keskustelimme kuvista ja emootioista, joita musiikki herätti. Keskustelimme myös siitä, kuinka musiikin kautta voidaan käsitellä vaikeita tunteita ja kokemuksia. Musiikin avulla voidaan etäännyttää oma itsensä tilanteesta ja ongelmista. Se ei kuitenkaan laita niitä syrjään, mutta musiikin avulla voidaan koettua tuskaa tai tunnetta liennyttää. Itselleni tämä on hyvin tuttu ilmiö. Esimerkiksi usein matkustellessani hoidan koti-ikävääni usein musiikin avulla.

Toinen hyvin vahva aihe ensimmäisellä luennolla oli se, miten taiteessa voidaan nähdä ihmisen ns. alitajuntaa, elämää tai ajatuksia. Tarkastelimme kuvia Lehtosen kahden vuoden terapiaistuntojen ajalta, jotka hänelle oli piirtänyt eräs 16 -vuotias poika. Hän käsitteli esimerkiksi isänsä itsemurhaa hyvin vahvasti kuvissa ja omaa äitisuhdettaan. Samanlaisesti, kuin Lehtosen terapiassa käyvä poika, myös alakoulussa lapset sisällyttävät alakoulussa taideteoksiinsa ajatuksia ja kokemuksia omasta elämästään. Opettajalle nämä kuvat ja teokset ovat tärkeitä viestejä lapsen elämästä ja tunteista. Lehtonen painotti omassa terapiatyössään sitä, että näihin tulkintoihin ei aikuisen kuitenkaan kannattanut lähteä. Hän antoi pojan kertoa kuvista ja merkityksistä itse, jos hän halusi. Hän ei kuitenkaan lähtenyt tulkitsemaan pojalle hänen omia kuviaan. Eli hän ei "bessewisserinä" tulkinnut taiteilijan kuvia itse taiteilijalle. Tämä herätti pohtimaan myös itse opettajana sitä, että pitäisikö itse myös opettajana antaa oppilaiden töille tilaa vapaille tulkinnoille ja oppilaiden ei välttämättä aina tarvitse niin tarkkaan selittää ja kertoa työstään. Tällöin hänelle jää vapaa tila omalle toteuttamiselle.

Toisella luennolla pohdimme enemmän taidekasvatusta. Minkälainen rooli sillä on lapsen elämässä ja minkälaisia vaikutuksia taidekasvatuksella on yksilön suhteeseen taidetta kohtaan. Keskusteluissamme selkeästi kävi ilmi, että monella on esimerkiksi musiikkikasvatusta kohtaan hyvin epäröivä suhde. Taidekasvatus, jossa korostetaan virheitä ja korkeita tavoitteita saattaa helposti sulkea lapselta ovia. Alakoulussa taidekasvatuksen pitäisi ennemminkin luoda yksilöille positiivisia kokemuksia, vaikkei hän taitoja oppisi. Valitettavasti taitotavoitteet johtavat usein siihen, että epäonnistumiset korostuvat ja taiteen ovet sulkeutuvat.

Opettajan rooli kasvatuksessa onkin hyvin suuri. Hänen lähestymistapansa ja näkemyksensä taiteesta ja kasvatuksesta vaikuttavat suuresti siihen, miten hän ainetta opettaa. Opettajan innostus taiteen alaa kohtaan ja vuorovaikutustyyli olivat opiskelijoiden mielestä suuria vaikuttimia siinä, kokivatko he opettajan innostavaksi. Opettajan omalla kiinnostuksella musiikkia tai kuvataidetta kohtaan on myös hyvin paljon merkitystä siinä, kuinka paljon ainetta käsitellään ja minkälaisista näkökulmista. Tämän vuoksi saattaa myös syntyä klikkejä eri taiteen aloista kiinnostuneiden opettajien välille. Taidekasvatuksen ulottuvuuksista keskustelessamme tuli ilmi kaksi ilmiötä. Hyvin laaja-alainen taidekasvatus, jossa toteuttuu eri taidealojen integraatio tasapuolisesti, ja hyvin suppea yhteen taidealaan erikoistuva taidekasvatus. Laaja-alaisessa taidekasvatuksessa helposti sorrutaan epämääräiseen ja hallitsemattomaan opetukseen, kun taas hyvin suppean näkemyksen riskinä ovat juuri raja-aidat. Mistä löytäisi kultaisen keskitien tai kuinka laaja-alaisesta taidekasvatuksesta saisi selkeän ja ymmärrettävän kokonaisuuden? Pitäisikö jo opettajankoulutuksessa keskittyä taidekasvatukseen yksittäisten musiikin ja muiden taideaineiden opetuksen sijaan? Vai pitäisikö kentällä taidealojen ammattilaisten yhteistyöhön kannustaa enemmän? Tähän emme saaneet vastausta keskusteluissamme, mutta aiheena hyvin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä.

Lehtosen luennot näin vuoden loppuun olivat hyviä keskustelutilaisuuksia taidekasvatuksesta ja sen merkityksestä lapsen elämässä. Itselläni on kouluajoista jäänyt taideaineita kohtaan hyvin epäröivä ja osaamattoman tunne. Mielestäni luennoilla käytiin hyvin läpi sitä, miten tärkeää on muistaa opetuksen vaikutus lasten kokemuksiin ja elämyksiin taiteesta. Taiteella voi olla hyvin parantava tai eheyttävä voima lapsen elämässä. Tämän voimavaran ymmärtäminen ja sen käyttäminen lapsen elämän rakentamisen apuna on mielestäni opettajan ammatissa tärkeää sisäistää. Taiteen merkitystä ei siis kannata väheksyä.

Auran taidepäivä

10/5/2013

Loppupalautteessakin mainittu kevään grande finale koitti aurinkoisena perjantaipäivänä Aurassa, kun oli aika toteuttaa koko kurssin ajan suunnittelemamme oppituntikokonaisuus. Näin jälkikäteen koko projektia tarkastellen, voin sanoa olevan huojentunut ja onnellinen olo. Oppitunnin suunnitteluun oli varattu hyvin aikaa ja keskustelutilaisuudet opettajien kanssa olivat tarpeeksi ajoissa. Olimme myös valmistelleet tuntimme kulun ajoissa, mutta selkeä viime hetken paniikki meinasi iskeä pari päivää ennen varsinaista päivää materiaalien hankinnan ja power point-esityksen vuoksi. Loppujen lopuksi kaikki kääntyi onneksi positiivisesti paremmin päin ja päivä onnistui hyvin.

Yhteistyöskentelystä ja projektin kulusta minulle jäi hyvin positiiviset kokemukset ja koin parityöskentelyn hyvin onnistuneeksi. Parilta sai hyviä ja erilaisia näkemyksiä ja Sannan taiteellinen tietämys täydensi omia puutteitani. Itse sen sijaan olen opettanut paljon alaluokkalaisia, jonka hän koki huojentavaksi ja hyväksi asiaksi tuntia pidettäessä. Täydensimme siis hyvin toinen toisiamme. Ajankäytön kannalta parityöskentely hankaloittaa suunnittelua ja on paljon enemmän aikaavievää. Tämä ei kuitenkaan koitunut liian suureksi ongelmaksi, koska projektille oli onneksi varattu niin paljon aikaa, että suunnittelun ehti toteuttaa hyvin. Myös Riitan toteuttama paritentti helpotti meidän työskentelyämme paljon. Käytimme kyseisessä koetilanteessa tehtyä tenttiä pitkälti pohjana varsinaisessa oppituntikokeilussamme.

Haasteena mielestäni projektissa oli koulun ja luokkatilojen vieraus. Vaikka koulusta oltiin aktiivisia ja saimme heiltä myös valokuvia koulun tiloista, oppitunnin suunnittelu on kuitenkin aina vaikeaa tuntemattomiin tiloihin ja oppilaille. Silti päädyimme haasteellisen aiheen toteuttamiseen eli ympäristötaiteeseen. Ensi kerralla en luultavasti toteuttaisi ympäristötaidetta tämänkaltaisessa kokeilussa. Tehtävän toteuttamisesta saa varmasti enemmän irti, kun tuntee ympäristön ja sen mahdollisuudet. Yhteisöllisen ympäristötaiteen toteuttaminen tuntemattoman oppilasryhmän kanssa, oli myös melko rohkeaa. Nämä riskinotot kuitenkin kannattivat, sillä tehtävässämme ympäristö ja oppilaiden kanssa työskentely toimi mielestäni hyvin.

Varsinainen opetustilanne oli myös minulle itselleni hyvin opettavainen, sillä en ole pitkään opettanut yhdessä kenenkään kanssa. Viime syksyn harjoittelussa oppitunnit pidettiin yksin ja sijaisuuksia tehdessäni olen aina ollut yksin luokkatilassa. Nyt olin yhtäkkiä luokassa opettamassa yhdessä toisen opettajan kanssa. Tämä oli mielestäni hyvin positiivinen ja miellyttävä kokemus myös. Sannasta sain tukea oppitunnin aikana. Ison oppilasryhmän kanssa (19 opp.) toisen läsnäolo työrauhan kannalta on suuri tuki, mutta ennen kaikkea koin opetukselliselta kannalta Sannan läsnäolon huojentavaksi. En nimittäin ikinä aiemmin ollut opettanut ympäristötaidetta. Mielenkiintoista kokeilla sitä juuri tuolloin, kun koulu on uusi, lapset myös ja aihe. Olimme kuitenkin Sannan kanssa miettineet tunnin sisällön ja aiheet melko hyvin etukäteen, joten tunnin pitäminen sujui helposti ja selkeästi. Tämä näkyi tunnin aikana, kun ei suurempia tyhjiä hetkiä opetukseen tullut ja lopputulos oli mielestäni ihana. Lapset myös sisäistivät ympäristötaiteen käsitteen ja sen tavoitteita hyvin. He esimerkiksi olivat valmiita toteuttamaan taidetta muille ja he pohtivat hyvin yksinään, mitä taideteos voisi viestiä. Tämä on mielestäni melko hyvin 1.-2. -luokkalaisilta

 Kuvataiteen opetuksessa yhteisöllisen taideteoksen toteutuksessa haasteellista on myös demokraattisten päätösten tekeminen ja että sitä myös toteutetaan aidosti. Pohdin tätä haastetta ja sen kohtaamista KUP7 -kurssimme Pönttöilyä -tehtävässä. Me päädyimme sellaiseen ratkaisuun, että oppilaat saivat pienryhmissä ensin keskustella sijoituspaikoista, jonka ajattelimme helpottavan hiljaisten henkilöiden ääneen pääsemisen. Päätöksiä tehdessä valitettavasti vain ne oppilaat, jotka uskalsivat sanoa jotain, pääsivät ääneen. Jokaisen oppilaan ehdotuksen ja idean me kyllä kuuntelimme ja otimme huomioon. Keskutellessamme yhteisesti paikasta ja muodosta pyrimme myös kysymään hiljaisilta ryhmiltä, mitä he ovat mieltä. Me johdimme tilanteessa melko vahvasti keskustelua, mutta toivottavasti emme kuitenkaan liikaa ja että oppilaille jäi kokemus osallistumisesta päätöksen tekoon. Jos aikaa olisi enemmän ja tuntisin oppilasryhmän paremmin, antaisin oppilaille enemmän vapauksia päätöksen tekoon. Tässä kohtaa kuitenkin oppilasmäärä ja aika olivat rajoittavia tekijöitä. Paikkaehdotus ja muoto tulivat kuitenkin oppilailta ja lopputulos oli hyvin erilainen, mitä osasin odottaa. Tämä oli mielestäni erittäin hyvä ja itse ainakin olin oppilaiden lopputuloksesta positiivisesti yllättynyt.

Oppitunnin pitämisen jälkeen pidimme kaikki yhdessä loppupalautekeskustelun yhdessä muutaman Auran opettajan kanssa. Tämä oli mielestäni hyvin tärkeää, vaikka päivän päätteeksi oli melko väsynyt ja aurinkoinen ilma ulkona huusi viikonlopun viettoon. Tuntien purkaminen ja muiden kokemusten kuuleminen oli kuitenkin tärkeää ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Saimme myös hyvää ja rakentavaa palautetta opiskelijakavereiltamme sekä opettajilta, joka oli tärkeää kuulla. Omista palautteista muistan ainakin positiivisina seikkoina rauhallisuuden, demokraattisen päätöksen teon ja kokemuksellisuuden. Ainakin opiskelijatoverimme kokivat, että lapsille jäi tunne osallistumisesta päätöksentekoon. Ensi kerralla voisi sitten pohtia, kuinka varmistaa päätöksen teon olevan täysipainoitteisesti oppilaiden käsissä. Palautekeskustelusta jäi sellainen mielikuva, että kaikilla pareilla oli päällisin puolin positiivisia kokemuksia. Monille opetuskokeilu oli varmasti myös elämyksellinen ja uusi kokemus. Opetuskokeilu myös antoi varmasti useille käsityksen siitä, mitä opettaminen suurin piirtein on. Monet ovat varmasti sijaistaneet tai ohjanneet erilaisia tunteja ja pajoja, mutta kuvataiteen opetus on mielestäni luonteeltaan hyvin omanlaistaan. Tämän vuoksi on tärkeää päästä kokeilemaan sitä. Itselleni kokemus antoi myös hyvin paljon ja ehdottomasti opetuskokeilu pitäisi sisällyttää jatkossakin kuvataidekasvatuksen opintoihin. Siinä pääsee kuitenkin käytännössä näkemään sen, mistä olemme koko KUP1 -kurssin ajan keskustelleet.

Kuvallinen kehitys

29/4/2013

Tällä kertaa tutkimme lapsen kuvallista kehitystä ja siihen liittyviä erilaisia teorioita. Itsekin muistan joskus lääkärissä piirrelleeni ihmisten kuvia tai vastaavaa. Näiden kuvien perusteella minut silloin joskus sitten todettiin koulukypsäksi. Luultavasti mitattiin monia muitakin asioita, mutta kuvan tekeminen oli esimerkiksi yksi niistä. Opinnoissamme on aiemminkin puhuttu biologisen iän merkityksestä kuvalliseen kehitykseen. Esimerkiksi maantiedon tunneilla tutkimme eri-ikäisten oppilaiden piirtämiä karttapiirroksia. Myös näissä kuvissa oli hyvin erilaisia kuvauksia ja eritasoisia kehitysvaiheita näkyvissä. Kuvataiteen opinnoissa olemme pohtineet, onko biologisella iällä loppujen lopuksi merkitystä kuinka paljon. Sillä on varmasti merkitystä, mutta tutkimuksissa on huomattu sosiaalisella kulttuurilla olevan myös hyvin suuri vaikutus kuvalliseen kehitykseen. Myös minusta tämä kuulostaa järkevältä ja ymmärrettävältä. Esimerkiksi lapset erilaisista kulttuureista ovat hyvin erilaisten kuvakulttuurien ympäröiminä ja kuvan tekemisen perinteet ovat erilaisia. Miten nämä eivät voisi olla vaikuttamatta lapsen kehitykseen ja kuvien tuottamiseen ja niiden tutkimiseen?

Biologiseen ikään perustuva kuvallisen kehityksen teoria perustuu myös melko vahvasti jäljittelevään ja mimeettiseen taidenäkemykseen. Kuvasta pitäisi saada mahdollisimman realistinen ja tarkka. Esimerkiksi lapsen kehityksen seuraaminen ihmisen piirtämisen kautta kuvastaa tätä. Entäpä kun oppilas haluaa kuvata itseään ekspressiivisesti vaikkapa värien kautta? Paperi saattaa vain täyttyä erilaisista väreistä ja niiden eri sävyistä. Koska lapsi ei piirrä selkeää realistista havaintokuvaa, miten voimme arvioida, millä kehityksen asteella hän tällöin on? Oppilastöiden arvioinnissa kannattaa siis aina pohtia oppilaan taidenäkemystä, hänen persoonaansa ja omaa elämiskulttuuria. Nämä saattavat kertoa paljon enemmän hänen kehityksestään kuin biologinen ikä.

Se täytyy kyllä myöntää, että lasten kuvan kehityksessä on selkeitä vaiheita kuten perusviivoissa, kuvakulmissa jne. Oppilaiden töitä katsellessamme ja vertaillessamme ne eivät kuitenkaan kehittyneet tarkalleen iän mukaan. Nämä eri tasot ja niiden vaihteluiden huomaaminen on kuitenkin mielenkiintoinen ilmiö. Myös oppilaiden aiheiden vertaaminen eri kehitysvaiheissa voisi olla mielenkiintoista. Toistuuko tietyssä kehitysvaiheessa jokin tietty aihe? Entäpä kuinka aiheet vaihtelevat kulttuureittain? Kulttuureihin liittyvää tutkimusta on varmasti tehty ja näihin olisi mielenkiintoista paneutua enemmän. Jos joskus siirtyisin tutkijaksi, jonkin tämänkaltaisen aiheen tutkiminen voisi olla mielestäni mielenkiintoista.

Loppujen lopuksi erityisen mielenkiintoista oli, kun opettaja toi esiin autistisen ja yläasteikäisen lapsen kuvat. Todella nuoren autistisen tytön kuva oli kuin vuosia taideteoksia tehneen taiteilijan teos. Tämä minusta kiteytti hyvin, että hyvin tiukat teoriat perustuen biologiseen kehitykseen eivät kuvallisen kehityksen kohdalla ole täysin yleistettävissä. Tämä myös kävi ilmi, kun tutkimme tunnille tuomiamme omia piirustuksia tai oppilastöitä. Niistä näki hyvin, kuinka samanikäisetkin lapset tuottavat hyvin erilaisia kuvia. Seuraavaksi olisi ollut mielenkiintoista saada kuulla tarkemmin, millaisessa sosiaalisessa kulttuurissa he elävät tai elivät kuvan tehdessään

Oppikirjavertailua

22/4/2013

Kuvataiteessa harvoin käytetään kirjoja opetuksessa, varsinkaan oppilaat. Opettajanoppaita olen luokissa aina nähnyt useita, mutta varsinaisia oppilaan kirjoja on harvoin ollut luokissa. Tällä kertaa saimme tutustua opettajan oppaisiin ja muutamaan kirjasarjaan, jotka on erityisesti suunniteltu oppilaiden käyttöön. Tutustuimme oppaisiin luokka-asteittain ryhmissä ja niissä toteutimme posterit löytämistämme tuloksista. Postereista tuli luoda selkeät ja lukijaa houkuttelevat, jotta hän haluaisi  tarkastella ja saada lisätietoa aiheesta. Tosin jälleen jäi vähän epäselväksi, kuinka tärkeää posterin ulkoasu on vai tulisiko keskittyä vain sisältöön. Emme nimittäin käyneet läpi erityisesti, millaisia posterit ovat ja mitä erityisiä piirteitä niihin kuuluu. Posterit esittelimme muulle ryhmälle ja samalla keskustelimme oppaista. Välillä keskustelimme oppaiden aiheista toisinaan taidekäsityksistä, tehtävistä tai ulkoasusta.

Tämä oli itselleni uusi ja mielenkiintoinen näkökanta kuviksen opetukseen. Kirjan käyttäminen kuvataiteen opetuksessa on mielestäni vieras ajatus, sillä olen tottunut ajattelemaan, että kuvataiteen opettajat ovat luovia ja ideoivia persoonia. He eivät mitään oppaita tarvitse, tai että heidän ei tulisi joutua sellaisiin tukeutumaan. Kuitenkin oppaista ja kirjoista voi saada tukea oman opetuksen suunnitteluun. Varsinkin ensimmäiset vuodet opettajana voivat olla hyvinkin rankkoja ja kaikki mahdollinen apu ja tuki on tarpeen. Kuitenkin pitäisi muistaa, että opas olisi vain tueksi ja suunnittelun avuksi. Ne ovat vain yksi tapa toteuttaa kuvataiteen tunteja.

Eri oppaita ja kirjoja tarkastelemalla havainnollistui hyvin, kuinka kuvataiteen opetus on vuosien aikana muuttunut hyvin paljon. Ainakin meidän kirjasarjojemme kohdalla kuvataiteen opetus on muuttunut enemmän oppilaan itseilmaisun suuntaan, sillä vanhassa oppaassa oli selkeät vahvat mallit siitä, millaisia oppilastöistä tulisi tulla.Työt perustuivat 80-luvun oppaassa myös enemmän jäljittelyyn ja havaintoihin, kuin 2000-luvun Kirja kuvista -sarjan teos 1.-2. luokkalaisille. Kuten ympäristössä myös oppaissa kuvien määrä on kasvanut vuosien varrella. Kuvat ovat myös hyvin monipuolisia uusissa kirjoissa ja virikkeellisiä. Joillakin aukemilla on valmiiden töiden kuvia, mutta pääasiassa kuvien tehtävä on toimia virikkeinä lasten töille. Kuvien määrä ja erilaisuus saattaa johtua myös siitä, että 80-luvun opas on suunnattu opettajien käyttöön ja Kirja kuvista oppilaille. Kuvien määrän kasvamisen huomasivat myös muut ryhmät omissa kirjoissaan.

Eri ryhmien vertailut ja esitykset saivat aikaan mielenkiintoista keskustelua. Itsestäni mielenkiintoista oli huomata positiivinen suhtautuminen oppikirjoja tai oppaita kohtaan. Ajattelin, että useammalla olisi minun tapaani hieman kriittinen näkökanta kuviksen opaskirjoja kohtaan. Enemmän kriittisyyttä saivat vanhemmat opukset, jotka ymmärrettävästi ovat hieman "aikaa" jäljessä. Niiden näkökulmat kuvataiteen opetukseen ovat ajalleen tyypillisiä ja hyvin paljon taitojen opetteluun perustuvia. Jokaisessa oppaassa toki oli pieniä poikkeuksia tai jokin opas oli jopa edistyksellinen aikaansa nähden, mutta pääasiassa nykyaikaiset oppaat koettiin paremmiksi. Itseasiassa nousi myös mielestäni mielenkiintoinen keskustelunaihe siitä, kuinka hyviä oppimateriaaleja nämä vanhat kirjat olisivat opetuskeskustelulle. Oppilaiden kanssa voitaisiin samoin tavoin kuten mekin tutkia ja pohtia, mitä asioita siihen aikaan arvostettiin ja miksi. Varmasti saisi aikaan hedelmällistä keskustelua.

Pitäisikö sitten kuvataiteen opetuksessa alkaa käyttämään myös oppilaiden kanssa oppikirjoja? Kirja kuvista -sarja koettiin ryhmässämme pääasiassa hyväksi, mutta silti itse olisin hieman kriittinen sen käyttämisestä kuviksen opetuksessa. Varsinkaan niin, että sitä edettäisiin oppikirjojen tapaan aukeama aukeamalta. Voisin oppaita tosiaan käyttää hyväksi ideointiin, mutta ainakin itsestäni oppikirjan käyttäminen tuntuisi kahlitsevalta. Varsinkin, jos kirjan tehtävät ja kuvat eivät miellytä itseä, kirjan käyttäminen ei tuntuisi luontevalta. Toki jokainen opettaja muistaa, että oppikirja on vain tukimateriaali muulle opetukselle. Se ei koskaan ole pakollinen.

Kuvaannosta kuvataiteeseen

15/4/2013

Aikataulut ja niistä kiinni pitäminen. Sen voisi sanoa olleen meidän tämän kerran aloituksen teema. Tarkoituksenamme oli aloittaa tunti jälleen keskustelemalla kuvataiteen opetuksen muistoistamme zine-kuvien avulla. Me olemme Sannan kanssa vasta kehittelemässä omaa työtämme ja taisimme olla viimeisten ryhmien joukossa ja meidän oli jo aika esitellä jotain. Valitettavasti meidän oli myönnettävä, että esiteltävää ei ollut. Keskustelua kuitenkin syntyi ja sen jälkeen oli tarkoituksena tutkia meidän arviointikortteja, jotka tuli olla tälle kerralla valmiina. Harva ryhmä oli niitäkään saanut valmiiksi. Jotenkin aistin opettajan pettymyksen, kun emme ole toteuttaneet töitämme, koska hän on varmasti suunnitellut tuntinsa sen mukaan, että kyseisiä asioita käytäisiin läpi. Itsekin olin jättänyt korttieni viimeistelyn kyseisen tunnin alkuun. Harmitti ja hieman hävetti epätunnollisuuteni. Kyse ei ollut suurista deadlineista, mutta jotenkin harmitti, kun mikään ei ollut valmiina. Työt olivat pieniä, eivätkä olisi vaatineet suurta työtä tehdä pois.

Ei siis auttanut kuin siirtyä itse tunnin pääaiheeseen: historiaan. Kävimme läpi luennolla, kuinka kuvataiteen oppiaineen nimen muuttumisen lisäksi sen sisällöt ja luonne ovat kokeneet aikojen saatossa muutosta. 1800- ja 1900-luvun alussa oppiainetta kutsuttiin kuvaannoksi tai piirustukseksi. Nimet kertovat hyvin oppiaineessa vallineen mimeettinen taidekäsitys ja jäljennykseen pyrkivä taidekasvatusmalli. Havaintokeskeisyys oli keskiössä. Siihen aikaan oli varmasti hyvät piirustus(!)taidot eduksi, sillä tärkeintä oli vain kuvata ympäristöään mahdollisimman tarkasti. Tai sitä esinettä/asiaa, minkä opettaja aina sinut määräsi tekemään. 1950-luvulla oppiaineen nimi vaihtui kuvaamataidoksi ja ympäristön kuvauksen lisäksi myös itseilmaisu saapui. Modernismin henki siis saapui taidemaailmasta myös luokkahuoneisiin. Tosin en tiedä, kuinka paljon itseilmaisulle todellisuudessa jätettiin tilaa, sillä itse olen kuullut kansakoulun penkissä istuvista lapsista toteuttamassa sarjatuotannolla pihlajanmarjatöitä. Varmasti peruskouluissa viimeistään on ryhdytty toteuttamaan itseilmaisua niin, että sitä voi oikeasti kutsua itsensä ilmaisemiseksi visuaalisen kulttuurin keinoin. Aivan vuosituhanteen vaihteessa, v.1999, kuvaamataidon pitkä taival loppui ja oppiaineen nimi vaihtui kuvataiteeksi. Mielestäni nimi tuo oppiaineelle hieman enemmän kunnioitusta ja kenties sen kautta onkin haettu arvostusta oppiainetta kohtaan korkeaan kulttuuriin viittaavan nimen kautta. Taide-sanan käyttäminen on kuitenkin koettu jopa liian "yleväksi" ja sen vuoksi jopa pelottavaksi. Se, että oppitunneilla pitäisi tehdä TAIDETTA, koetaan haasteellisena ja että tunneilla pitäisi nyt oikeasti toteuttaa jotain elämää suurempaa. Kyse ei ole kuitenkaan siitä. Oppiaineen sisällöt myös laajentuivat kuvien tarkasteluun, media- ja ympäristökasvatukseen sekä kansainvälisyyskasvatukseen. Tämän vuoksi kuvataiteen tunneille tuli paljon muita sisältöjä kuin kuvien tuottamiseen liittyviä.

Monipuoliset sisällöt ovat saaneet aikaan jälleen pohdintaa siitä, pitäisikö kuvataiteen oppiaineen nimi jälleen muuttaa. Nimiehdotuksena olisi visuaalinen kulttuuri. Tämä on mielestäni hyvin ymmärrettävää, sillä kuvataide -nimi viittaa todella helposti maalaustaiteeseen ja tällöin vanhanaikaiset käsitykset oppiaineen luonteesta jylläävät yhä. Mielenkiintoista on se, kuinka oppiaineen nimi on vuosien saatossa muuttunut ja muuttuu yhä. Onko muiden oppiaineiden nimet kokeneet samankaltaista muutosta? Ajattelin, että äidinkieli ja matematiikka eivät varmasti ole kokeneet muutoksia, mutta niitäkin on itseasiassa varmasti kutsuttu laskennoksi tai käsialatunneiksi. Nimen vaihtuminen ei kuitenkaan kerro epäonnistuneesta nimen valinnasta vaan muutoksesta, joka tapahtuu koulussa ja sen ympärillä ja siihen reagoimisesta. Muutosta pitää tapahtua ja usein sen pitäisi tapahtua maailman kanssa samanaikaisesti tai yhdessä sitä luoden. Harmittavasti useimmiten koulumaailma tulee hieman muutoksen perässä.

Lopputunnin tehtävämme oli nimittäin tutkia kuvataiteen kahta erilaista oppikirjaa. Toinen oli vuodelta 1983 ja toinen vuodelta 2008. Vuoden 1983 oppikirjan sisällöt ovat tietenkin vanhanaikaisia, mutta myös 2000 -luvun opuksen sisällöt ovat mielestäni hieman arvelluttavia ja pohtisin niiden toteutusta uudelleen. Tai ainahan opettajan tulee suhtautua kriittisesti opettajan oppaiden sisältöihin ja ammentaa niistä jotain omannäköistä. Vanhemman kirjan tuntisuunnitelmaisuus kuitenkin huvitti, sillä kirjan hankkineen opettajan ei juurikaan tarvinnut miettiä tuntien aiheita tai sisältöjä, sillä ne oli kirjassa tarkkaan selostettu. Tavoitteet ja arviointi jäivät mielestäni kuitenkin kirjassa melko pimentoon. Opettajat ovat siis voineet vain toteuttaa kirjan tunteja miettimättä sen suuremmin, miksi sitä tehdään. Kirjojen vertailusta toteutetaan posteri, johon saimme itsenäistätyöskentelyaikaa. Tällä kertaa keskityimme kuitenkin ryhmämme kanssa vain kirjojen vertailuun ja jätimme visuaalisen toteutuksen muhimaan pariksi päiväksi. Näin voimme seuraavalla kerralla kokoontua ideoidemme kanssa ja rakentaa niistä hienon kokonaisuuden ! Tämä oli mielestäni hyvä idea, koska iltapäivällä neljän aikaan (parin kolmen tunnin luennon jälkeen) oma luovuuteni ei juuri kukkinut sillä hetkellä.

Kokoonnuimme ryhmän kanssa parin päivän kuluttua ja jokainen sai kertoa ideansa, jota oli itsekseen miettinyt. Lopulta päädyimme puuideaan, jossa toisimme esiin kahden eri kirjan vertailua. Toinen puoli puusta olisi rehevä oksistaan ja linnuistaan, kun taas toinen jäisi melko harvaksi. Tällä halusimme tuoda esiin oppikirjojen laajuutta ja monipuolisuutta. Lopputuloksesta tuli hyvin satumainen ja tyttömäinen. Eli aikalailla meidän näköisemme.

Hyppy tulevaisuuteen: POPS 2016 tarkastelu

11/4/2013

Aloitimme tämän kerran jälleen pienellä keskustelutuokiolla, jonka aiheiden herättelijöinä toimivat parien zine-kuvat. Esiin nousivat esimerkiksi keskustelut kuvataiteen roolista koulussa. Kuvataiteen rooli on ilmeisesti useamman opiskelijan kouluissa ollut ns. puuhastelu- tai hauskuttelutunti. Kuvataiteen tunneilla on askarreltu vuodenkiertoon liittyviä tipuja ja tonttuja pohtimatta kuvataiteellisia tavoitteita tarkemmin. Erään ryhmäläisemme koulussa kuvataiteen opettajana on toiminut ilmeisesti ei kovin motivoitunut ruotsin opettaja. Minusta tämä jo kuvastaa koulun yleistä kantaa ja mielipidettä kuvataiteen merkityksestä. Nämä sopivat hyvin viime kerran aiheeseemme, jolloin paneuduimme kuvataiteen OPS:n sisältöihin. Pohdimme, mitä on tärkeää opettaa kuvataiteessa ja samalla keskustelu johti myös (ainakin omassa ryhmässämme) sen pohtimiseen, miksi kuvataiteen opetus on ylipäätään tärkeää. 

Viime kerralla tosiaan tutkimme Perusopetuksen opetussuunnitelmaa vuodelta 2004 ja tällä kertaa suuntasimme katseen eteenpäin. Tällä hetkellä opetussuunnitelmaa ollaan uudistamassa ja uusi opetussuunnitelma on tarkoitus ottaa käyttöön vuonna 2016. Opettajamme on opetussuunnitelmaa uudistavassa työryhmässä ja hän toi meille aivan uusinta ja tuoreinta tietoa suunnitelman toteutuksesta. Kävimme myös läpi tarkemmin integraation (eheyttämisen) käsitettä, sillä kyseinen sana vilisee opetussuunnitelmien seassa ja niihin liittyvissä keskusteluissa. Käsitteenä integraatio on mielestäni helppo ymmärtää, mutta sen tuominen aidosti (!) koulun arkeen ja opetukseen on taas eri asia. Itse voin ainakin rehellisesti myöntää käyttäneeni integraatio-käsitettä aivan liian usein tuntisuunnitelmia tehdessäni. Olen kuvitellut toteuttaneeni integraatiota, mutta kyseessä ei ole ollut puhdasta vaan näennäistä integraatiota.

Integraation lisäksi keskustelimme arvioinnista kuvataiteessa. Ei ollut yllättävää, että aihe herätti paljon keskustelua ja monella oli hyviä ja huonoja kokemuksia omilta kouluajoilta. Keskustelimme opettajan tekemästä arvioinnista, itsearvioinnista ja kuinka niitä voisi toteuttaa. Yhtenä ideana on tehdä arviointia tukevat kortit, joita voidaan käyttää niin yhteis-, vertais- kuin itsearvioinnissa. Meidän tuli kerätä mielestämme kuusi tärkeintä opetuksen tavoitetta ja kehitellä näille sisällöille tai käsitteille symbolit. Kortin taakse nimettiin opeteltava asia tai käsite, ja siihen liittyen myös kysymys. Esimerkiksi meidän mielestämme yksi tärkeä tavoite on Kuvan rakentaminen ja sommittelu. Kysymys kyseiseen aiheeseen liittyen voisi olla "Osaatko/Osaako oppilas käyttää sommittelun keinoja (kultainen leikkaus, kuva-alan käyttö, värien sommittelu) työssä?". Ehdimme aloittaa työtä tunnilla ja oma ryhmämme sai päätettyä 6 tärkeintä tavoitetta. Korttien piirtämisen jaoimme ryhmämme kesken, koska olimme kuitenkin yhdessä päättäneet niihin piirrettävät symbolit.

Demokeraran lopuksi oli mielestäni kyseisen kerran mielenkiintoisin tehtävä ja olisin toivonut kyseiselle osiolle enemmän aikaa. Saimme luettavaksemme tulevan OPS:n (2016) sisältöalueita ja arvioida niiden kirjoitusasua ja ymmärrettävyyttä. Palautteemme meni opettajamme mukana suunnitteluryhmälle suoraan, joka toi entistä enemmän motivaatiota tehtävää kohtaan. Ensin arvioimme opetussuunnitelman kohdan 3. Perusopetuksen tehtävät ja tavoitteet osiota "Monilukutaito". Itse olen iloinen kyseisen osion tulemisesta opetussuunnitelmaan, mutta sen toteutuminen ja tarkoitus saattaa jäädä useille mattimeikäläisille hyvin oudoksi. Me olemme käyneet monilukutaitoa paljon läpi omissa opinnoissamme, joten sen ymmärtäminen on meille helppoa, mutta avautuuko se muille? Siitä en ole varma. Toiseksi luimme opetussuunnitelman kohdan 4. Kasvua ja oppimista tukeva toimintakulttuur" osiota "Kulttuurinen monimuotoisuus ja kielitietoisuus". Osiossa hyvää oli monikulttuurisuuden käsitteen laajentaminen, ja että kouluissa luodaan omaa kulttuurista todellisuutta. Sopeuttamisen ajatukset ovat ilmeisesti jäämässä taaksepäin ja ollaan luomassa uutta yhteistä kulttuuria. Kielitietoisuuden liittäminen samaan osioon oli minusta mielenkiintoista ja ehkä outoa. Se helposti liittää monikulttuurisuuden vain etnisiin ja kielellisiin yhteyksiin ja vie pohjaa monikulttuurisuuden käsitteen laajentamiselta. Ryhmät ovat mielestäni kuitenkin tehneet hyvää työtä ja kehitystä vanhaan OPS:n on tapahtumassa. Voin vain itse tuskastuneena kuvitella, millaista tavoitteiden, termien ja lauseiden pyörittelyä työ on ollut. Toivottavasti se kuitenkin tuottaa tuloksena hyvän opetussuunnitelman, jota itsekin pääsen myöhemmin työssäni toteuttamaan !

POPSi POPSi porkkanat POPSista

8/4/2013

Tämän kerran tunnin alussa eteemme laskettiin ennakkotehtävä, jonka teimme sivuaineeseen pyrkiessämme. Itse katselin omaa työtäni huvittunein miettein, sillä työni näyttää mielestäni enemmän alakoululaisen tekeleeltä, kuin kuvataideopettajan. Työni idean ja ajatusten takana seison kuitenkin täysin edelleen, ja työssäni tuomat ajatukset kuvataiteen merkityksestä ovat mielestäni edelleen tärkeitä. Jokainen sai myös uudelleen tuoda nämä omat ajatuksensa esiin ja siitä saimme aasinsillan tämän kerran aiheeseen.

Opetussuunnitelmaan on kirjattu, mitä sisältöjä ja tavoitteita kuvataiteen opetukselle on, mutta sen toteutus on aivan opettajan käsissä. Jokainen opettaja siis toteuttaa opetussuunnitelmaa niin kuin hän näkee sen parhaiten. Opetussuunnitelma ei ole ohjekirja. Useimmiten opettajat jäsentävät opetussuunnitelmaa tekniikoiden ja materiaalien mukaan. Meidän sivuaineopinnot on taas jäsennelty kuvataideopetuksen sisältöalueisiin (,jotka myös löytyvät POPSista) eli media ja kuvaviestintään, taiteen tuntemukseen, ympäristöestetiikkaan sekä kuvailmaisuun. Jäsennyskeinoja on myös useita muita. Kuten esim. yksi niistä voi olla aiemmilla kerroilla puhuttuun taideteorioihin perustuva opetus.

Joka tapauksessa opettajat voivat lähestyä opetussuunnitelmaa hyvin useilla eri tavoilla, joka on mielestäni rikkaus ja mahdollisuus opettajalle toteuttaa työtään hänelle ominaisella tavalla. Haasteena vain on, että opettaja osaa lukea opetussuunnitelmaa kriittisesti ja hän löytää sieltä ne tärkeät asiat. Mitkä sitten ovat niitä tärkeitä asioita?  Tämä on jälleen vaikea kysymys ja jokaisella opettajalla on varmasti omat mielipiteet, mitkä ovat hänen mielestään kuvataideopetuksen olennaisimmat sisällöt ja tavoitteet.

Meidän tehtävänämme oli kriittisesti ryhtyä tutkimaan POPS:ia vuodelta 2004, joka on siis edelleen voimassa vuoteen 2016 saakka, jolloin uusi opetussuunnitelma on tarkoitus ottaa käyttöön. Tehtävänämme oli löytää opetussuunnitelmaan kirjattuja hyviä sekä outoja tai huonoja pointteja. Ilmeisesti nämä mielipiteet ja ajatukset voisivat kantautua uuden opetussuunnitelman suunnittelijoiden korville myös, sillä opettajamme on työryhmässä mukana. Tämä olisi mielestäni mahtavaa. Olemme kuitenkin itse (toivottavasti) toteuttamassa uutta opetussuunnitelmaa emmekä ehdi opettamaan vuoden 2004 OPS:n mukaan. Tutkimme opetussuunnitelmia ryhmässä, joka oli mielestäni hyvä tapa toteuttaa tehtävä, jotta näistä ajatuksista ja mielipiteistä sai keskustella muiden kanssa. Kirjasimme niitä ylös sitä mukaan, kun vain keskustelumme lomasta ehdittiin. Mielipiteitä löytyi siis paljon, niin kriittisiä kuin puoltavia.

Tämän jälkeen nostimme näitä ajatuksia ja kysymyksiä esiin vielä koko ryhmän tasolla ja keskustelimme niistä. Ylös nousivat mm. estetiikka-käsitteen käyttö, monikulttuurisuus ja arviointi. Keskustelua aiheesta olisi riittänyt varmasti kovasti ja itse olin hyvin innostunut, koska itse tulevana opettajana koen yhtenä haasteena juuri opetussuunnitelman ja kuinka onnistun toteuttamaan sitä. Pelkään esimerkiksi, että lähden toteuttamaan opetussuunnitelmaa orjallisesti kuin lakikirjaa lukien. Tämän kaltaiset kriittiset keskustelut ovat hyviä käydä, sillä ne tuovat rakentavia ideoita ja erilaisia näkökulmia esiin.

Meidän piti tehtävän aikana myös kirjata ylös kuusi meidän mielestämme tärkeintä asiaa, jotka kuvataiteessa tulisi opettaa. Ajan loppuessa kesken tämä jäi vielä kotiin pohdittavaksi ja ottaisimme asian esiin ensi kerralla. Itse tätä pohtiessani mieleeni tuli heti ensimmäiseksi visuaalisen kultt. monilukutaito, josta kerroin jo ennakkotehtävässäni ja on ilmeisesti tulossa jollain tavalla myös tulevaan opetussuunnitelmaan vuonna 2016. Tämän näen tärkeäksi sen vuoksi, että maailman täyttyminen kuvista ja viesteistä on aiheuttanut tarpeen kulttuuristen viestien tulkinnalle ja ymmärtämiselle. Tämän vuoksi näen myös tärkeänä globaalikasvastuksen, jossa otettaisiin huomioon lapsen oman kulttuuri-identiteetin rakentaminen sekä muiden kulttuurien tutkiminen ja ymmärtäminen. Tämä auttaa lasta tulkitsemaan näitä viestejä sekä ymmärtämään ja suvaitsemaan muita kulttuureja. Globaalikasvatus tuo opetukseen myös vastuullisuuden ja vaikuttamisen merkityksen. Onkohan viime viikon perjantain Maailma koulussa -seminaarilla, jossa käytiin juuri globaalikasvatuksen aiheita läpi, niin vaikutusta ajatuksiini? Ilmeisesti oli vaikuttava seminaari. Globaalikasvatuksen muutkin aiheet kuten kestävä kehitys sekä tasa-arvo ovat tärkeitä ja aiheellisia kysymyksiä opetuksessa ja sitä kautta myös kuvataiteen opetuksessa. 

Näiden suurten aatteiden ja ajatusten jälkeen minun on kuitenkin myös sanottava, että minusta on tärkeää, että lapsi pääsee kuvataiteessa TEKEMÄÄN. Tekeminen voi tosin olla monenlaista ja juuri tekemisen kauttahan edellämainittuja sisältöjä lapsi oppii. Mitkä ovat sitten ne tekniikat ja harjoitukset, jotka opetuksessa ehdottomasti tulisi käydä läpi? Siihen en osaa vastata, vaikka olen asiaa pyöritellyt mielessäni. Tekisi mieli sanoa perustekniikat, mutta mitä ovat perustekniikat? Tämä on jälleen mielestäni subjektiivinen kysymys. Toisen mielestä toinen tekniikka on toista tärkeämpi. Sama pätee varmasti kuvataiteen sisältöihin ja tavoitteisiin.

Onko sitä homejuustoa pakko syödä?

3/4/2013

Kyllä on. Tai ainakin niin vastaisin otsikon kysymykseen tämän kerran luennon jälkeen. Kävimme luennolla läpi oman opettajamme johdolla taidekasvatus- ja vuorovaikutusmalleja. Kyseinen luento avarsi minulle aivan uudella tavalla taideteorioiden ja estetiikan teoreettisia kysymyksiä, jotka heräsivät Kuvamatka-kurssillamme. Ensin tunnin alussa kävimme läpi viime kerran nopeat työmme, ja meidän tuli kertoa, mitä taidenäkemystä se edustaa. Itselleni tämä kysymys oli vaikea ja oli pakko myöntää, etten tiennyt tarkalleen, mitä opettaja kysymyksellään haki. Tehtävää ja eri taidenäkemyksiä (mimeettinen, formalistinen, ekspressiivinen, postmodernismi) läpikäydessämme nämä eri näkemykset kuitenkin avartuivat minulle. Jälkeenpäin kuitenkin pohdin, olisiko ollut helpompi käydä taidenäkemyksiä/taideteorioita läpi ensin ja sen jälkeen pohtia, mitä niistä oma työni edustaa? Tällöin olisin voinut soveltaa opittua tietoa käytäntöön. En tiedä, onko kumpikaan parempi tapa, mutta toisenlainen ainakin !

Omien taidenäkemysten tarkastelu toi kuitenkin hyvän alustuksen luentoon, jossa kävimme läpi erilaisia taidekasvatusmalleja. Opettajan taidekasvatukseen vaikuttaa vahvasti hänen oma näkemyksensä "hyvästä" taiteesta ja siksi on hyvä reflektoida käsityksiään. Oma työni oli mimeettinen maisemakuvaus. Pienen reflektoinnin jälkeen, voin myöntää, että pidän hyvin esittävästä ja realistisesta taiteesta. Esimerkiksi valokuvaus on mielestäni hyvin vaikuttavaa ja itseeni vaikuttava taiteen muoto. Kun opettaja tiedostaa nämä omat näkemyksensä, hän pystyy rehellisesti reflektoimaan, opettaako hän vain kyseisen taideteorian mukaan. Omassa opetuksessani saattaisin siis opettaa hyvin paljon mimeettisen taideteorian mukaan eli painottaa opetuksessani tarkkaa havainnointia ja todellisuuden kuvausta. Tällöin taidekasvatusmallini perustuu jäljittelyyn. Muita malleja ovat itseilmaisuun (ekspressiivinen), muotoihin (formalistinen) ja visuaaliseen kulttuuriin (postmodernistinen) perustuvat mallit. Kuvataidekasvatuksessa tavoitteena on tarkastella ja toteuttaa taidetta näiden kaikkien taidekasvatusmallien mukaan. Joskus se voi tapahtua myös rinnakkain eli opetuksessa voi käyttää useampia taidekasvatusmalleja samanaikaisesti.

Itselleni heräsi kysymys, että milloin on hyvä käyttää mitäkin taidekasvatusmallia. Luennolla tuli erityisen hyvä dia kysymyksistä, joille taidekasvatusmallit perustuvat. Kysymykset jaotellaan neljään eri aiheeseen:

1. Kasvatusnäkemykselliset ja oppimisteoreettiset

2. Taideteoriat eli estetiikan kysymykset (Tämän hokasin tai vihdoin oikeasti sisäistin, että estetiikka objektiivisesti tutkii näitä eri taideteorioita ja pohtii, mikä sen teorian mukaan on hyvää taiteessa)

3. Kuvallisen kehityksen teoriat

4. Taideopetuksen käytännöt (sisältö, tavoitteet)

Kokeneet opettajat varmasti käyvät näitä kysymyksiä läpi mielessään ilman kyseisen kaltaisia listoja, mutta aloittelevalle opettajalle näitä kysymyksiä on kenties hyvä käydä läpi ajoittain yksittäin.

Miksi näitä erilaisia taidekasvatusmalleja sitten pitäisi käyttää? Eli miksi minun on pakko maistaa myös sitä homejuustoa eli formalistiikkaa, vaikka haluaisin syödä vain sitä kurkkua eli mimeettistä osaa voileivästäni? Erilaisten taidekasvatusmallien käyttäminen opetuksessa auttaa lasta havainnoimaan, kuinka eri tavoin taiteessa etsitään ja esitetään tietoa. Eli oppilaan taidetieto kehittyy. Taide kuvastaa myös erilaisia keinoja ajatella ja jäsentää maailmaa, jota voidaan tutkia toteuttamisen tai tulkinnan kautta. Mielestäni tämä myös kehittää lapsen monikulttuurista kuvanlukutaitoa. Nämä yhdessä taas auttavat lasta selviytymään nykymaailman kuvien viidakossa ja tulkitsemaan niitä kriittisesti ja myös nauttimaan niistä.

Olen nyt melkeinpä referoinut käytyä luentoa tai tuonut itselleni mieleen jääneet tärpit siitä. Tämä oli kuitenkin tärkeää omalle oppimiselleni, että sain ne kirjoitettua ja avattua auki täällä oppimispäiväkirjassani. Nämä ajatukset ovat kuitenkin melkeinpä keskittyneet vain taidekasvatusmalleihin ja  en ole maininnut mitään opetukseen vaikuttavasta tärkeästä seikasta. Opetuksessa käytettävä vuorovaikutus vaikuttaa hyvin paljon myös siihen, minkä luonteista opetus on ja tämä on myös mielestäni hyvin tärkeä seikka muistaa opettamisessa. Vuorovaikutusmallit vaikuttavat käytettäviin opetuskäytäntöihin ja tätä kautta myös taidekasvatusmalleihin.

Taidekasvatusmallit ja kolmiovoileivät ovat toki vain yksi teoria, kuinka kuvataidekasvatusta voidaan lähestyä ja tarkastella. Itselleni teoria alkaa kuitenkin avautumaan vuosi vuodelta yhä selkeämmin ja esimerkiksi taidekasvatusmallit kattavat mielestäni melko hyvin opetussuunnitelmankin erilaisia sisältöjä. Tämän vuoksi olen innostunut kuulemaan jatkossa myös lisääja syventymään vielä enemmän voileivän erilaisiin kerroksiin. 

Maalausta, kuvankäsittelyä, piirtämistä vai muotoilua? Vai kaikkia?

18/3/2013

Kaaosta, huonoja välineitä, luovuutta rajoittavia tai  sitä ruokkivia opettajia ja yksipuolisia materiaaleja. Viime kerralla muistelimme parin kanssa kuvataiteen opetukseen liittyviä muistojamme ja tällä kertaa jaoimme niitä yhdessä ja keskustelimme niistä. Keskustelussa nousi esiin edellämainittuja asioita ja vaikutti siltä, että useilla nousi negatiivisia muistoja. Pohdin, että miksi juuri negatiiviset asiat nousivat esiin keskustelussamme eikä niinkään positiiviset asiat? Varmasti niitäkin on monilla useita, sillä niinkin moni itse haluaa opettamaan kyseistä ainetta. Vai onkohan kyse meidän suomalaisten perusluonteen laadusta, että yleensä nousee esiin ei niin positiiviset asiat? Tai onkohan meillä vain ollut huono tuuri opettajien suhteen?

Keskustelusta päädyimme kuitenkin aiheeseen, että mitä alakoulun kuvataiteessa oikein pitäisi tehdä tai mitä siihen ainakin kuuluu. Lähtökohtanamme oli, että mitkä perustekniikat opetuksessa pitäisi käydä opetussuunnitelman mukaan läpi. Teimme (kyseenalaistetun) jaottelun perustekniikoihin: maalaaminen, piirtäminen, kuvankäsittely (elokuva, valokuva, kollaasi), kolmiulotteisuus (muotoilu, arkkitehtuuri) ja liitutekniikka. Kyseinen jaottelu herätti tosiaan keskuudessamme paljon eriäviä mielipiteitä ja sitä kautta keskustelua. Eriävistä mielipiteistä huolimatta keräsimme tämän jaottelun mukaan viidelle eri pöydälle näiden tekniikoiden käyttämiseen tarvittavia välineitä kuvisluokastamme. Kävimme vielä pöydät läpi ja kävimme läpi tekniikoiden ja välineiden ominaisuuksia ja sopivuutta erilaisiin käyttötarkoituksiin. Tämä oli minusta todella hyödyllinen ja silmiä avaava tehtävä. Sain paljon käytännön tietoa eri välineistä ja materiaaleista, jotka on hyvä tietää erilaisia kuviksen töitä suunnitellessa. Lisäksi silmäni avartuivat, kuinka paljon erilaisia välineitä opetuksessa oikeasti voi käyttää ! On siis muitakin kuin ne perinteiset puuvärit, vahaliidut ja vesivärit.

Itse ja moni muukin ryhmästä ihmetteli, että miksemme ole tehneet kyseistä tehtävää aiemmin esimerkiksi heti vuoden alussa? Itsestäni nimittäin olisi kuviksen sivuaineopintoja aloittaessani ollut hyödyllistä saada tietää erilaisista välineistä ja niiden oikeanlaisesta käytöstä. Näin olisin omia töitä tehdessäni voinut valita parhaimman ja soveltuvimman työskentelyvälineen työtäni varten. Nyt olen toki joutunut ongelmanratkaisun kautta kokeilemaan erilaisia tekniikoita ja pohtimaan niiden soveltuvuutta, mutta joskus oman työn onnistumisen kustannuksen kautta. Olen siis ehdottomasti sen kannalla, että tekniikoihin tutustuminen vuoden alussa, olisi mielestäni hyödyllinen ja tarpeellinen. Itselleni kuvisluokka oli ennestään tuttu, mutta muilta laitoksilta tulleet opiskelijat olisivat toivoneet kyseisen tehtävänkaltaista tutustumista myös sen vuoksi, että olisi saanut tutustua luokkaan ja sen materiaaleihin. Itselleni tuli tästä mieleen, että kyseinen tehtävä olisi mainio järjestää uuden ryhmän kanssa omassa kuvisluokassa aina vuoden aluksi. Esimerkiksi ensimmäinen tunti voisi koostua aarrejahti-kaltaisesta leikistä, jossa etsitään vuoden aikana käytettävät välineet luokasta ja käydään läpi niiden ominaisuuksia ja kunnossapitoa. Näin oppilaat myös jatkossa tietävät, mistä he löytävät erilaiset välineet, joka taas helpottaa siivoamista ja luokan siisteyden ylläpitoa. Myös välineet pysyvät kunnossa, kun niiden huoltoon ja oikeanlaiseen käyttöön paneudutaan. Tietenkään alkuesittelyn ei tarvitsisi olla liian tarkka vaan yleisellä tasolla pysyvä. Näin, kun opetuksessa käydään asia tarkemmin läpi, oppilaat muistavat ja hoksaavat tietävänsä jo jotain kyseisestä välineestä tai tekniikasta.

Välineisiin tutustumisen jälkeen oli aika päästä kokeilemaan niitä. Saimme hauskan ja haastavan tehtävän: 30 minuutissa meidän piti toteuttaa annetuista aiheista tai vapaasta aiheesta haluamallamme tekniikalla työ. Vapaa aihe? Vapaa tekniikka? Vain 30 minuuttia? IIK! Ja tässä ajassa pitäisi hakea ja siivota välineet omalta paikalta. Tämä aikarajoitus tulee vastaan myös usein opetuksessa ja herätti tajuamaan, kuinka haastavia töitä itsekin on joskus lapsille antanut. Itse valitsin aiheista maiseman ja tekniikaksi maalauksen ja akvarellivärit. Ihastuin akvarellimaalaukseen ja juuri maisemien kuvaaminen on tekniikalle tyypillistä. Teoksestani tuli perinteinen merimaisema lokkeineen. Kuvani on hyvin realistinen ja ei pyri ekspressiiviseen eli tunteita herättävään tai formalistiseen muotoja ja ei-esittävään kuvaamiseen. En tiedä, onko työni aivan liian ilmeinen tai ajatuksia herättelemätön, mutta mielestäni kuitenkin onnistuin hyvin tuomaan esiin lainehtivan meren ja sen tunnelman. Ainakin itse pystyn kuvaa katsoessani kuulemaan lokkien äänen ja kenties Silja Linen -tunnarin, joka soi laivan lipuessa pitkin saaristoa. Itse pääsin työn alkuun melko helposti, mutta ajassa pysyminen oli haastavaa ja toi konkreettisesti esiin kuvataiteen yksöistuntien asettaman haasteen. Mitä siis opin tänään? En ikinä opeta kuviksen yksöistunteja !

Voitko kuulla meren aaltojen kohinan? Tai sen ärsyttävääkin ärsyttävämmän Silja Line tunnarin?

Kuviksen tuntien pihlajanmarjat

11/3/2013

Kevät lähenee ja se tarkoittaa viimeisten kuviksen kurssien alkamista. Kuvataidekasvatuksen grande finalena tai sokerina pohjalla meillä on KUP1 -kurssi, jossa perehdytään tarkemmin kuvataideopetukseen. Ensimmäisellä kerralla kävimme läpi kurssin sisältöjä ja ne kuulostivat ainakin omaan korvaani mielenkiintoisilta ja luokanopettajana tuntui siltä, että nyt päästiin siihen omaan juttuun eli opettamiseen. Kurssin aikana käymme läpi taiteellista oppimista, erilaisia lähestymistapoja opetukseen, kuvataideopetuksen tavoitteita ja arviointia (kuvallinen ja esteettinen kehitys) sekä toteutamme paljon konkreettisia materiaaleja (tunti- ja puolivuotissuunnitelmat). Olin koko vuoden ajan odottanut jotain tämän kaltaista kurssia, sillä itse olen opintojen aikana koko ajan pohtinut töiden toteutusta ja merkityksiä opettamisen kannalta. Nyt tavallaan fokus on juuri siellä. Odotukset siis ovat kovat !





Ensimmäisellä kerralla emme heti lähteneet suitsaitsukkelaan teorian kimppuun vaan omiin kokemuksiimme. Pohdimme parin kanssa, millaisia muistoja meillä itsellämme on kuvataiteen tunneista. Tämä on mielestäni tärkeää, sillä omat kokemukset ja mielikuvat kuvataiteen opetuksessa muokkaavat ja rakentavat paljon myös nykyisiä käsityksiämme kuvataiteen opetuksesta. Vaikka olisin sitä mieltä, että silloinen alakoulun kuvataiteen opettajani oli luovuuteni tappaja, saatan tiedostamatta tuoda hänen käytäntöjään omaan opetukseeni, koska käsitykseni kuvataiteen oppitunneista on rakentunut hänen tuntiensa pohjalle. On siis hyvä tuoda näitä muistoja ja kokemuksia esiin ja tiedostaa niitä. Kenties sen avulla niitä pystyy omassa opetuksessaan välttämään.

Muistelin yhdessä Sannan kanssa peruskoulun kuvataiteen tuntejamme ja molemmille useat muistot liittyivät juuri vapaan ilmaisun rajoittamiseen. Olimme kumpikin tahoillamme toteuttaneet ns. pihlajanmarjatöitä, joissa opettaja kannustaa tekemään omannäköisen, mutta ei kuitenkaan. Opettajillamme on ollut selkeät mielikuvat siitä, että mitä he kuvataiteen töiltämme ovat halunneet ja poikkeamat eivät sopineet. Positiivisia muistojakin löytyi ja muistelimme kaiholla rakastamiamme vahaliituja.

Tarkoituksenamme oli piirtää kuva tai kuvasarja, jossa käsitellään jotain kuvataideopetuksen tärkeää aihetta. Pohjana sai käyttää näitä yhteisiä muistoja tai nyt myöhemmin mieleen tulleita asioita. Kuvassa tulisi yhdistää sana ja kuva ja toteuttaa se tussilla. Katsoimme toteutukseen liittyen muutamia zine-lehdissä esiintyneitä kuvia, joissa oli kyseistä tekniikkaa käytetty. Zine-lehdet olivat muuten minulle uusi tuttavuus ja en ollut niistä aiemmin kuullut. Tosin edelleen niiden rooli mediassa ja meidänkin työssämme jäi hieman epäselväksi. Itse vain päättelin, että ne toimivat tehtävässämme eräänlaisina innoittajina, sillä niissä on julkaistu opetukseen liittyen tehtävämme kaltaisia kuvia. Parityöskentely tehtävässä tulee varmasti olemaan haastavaa, sillä itse koen yhdessä piirtämisen hankalaksi. Tosin yhteisten ajatusten ja ideoiden työstäminen taas sopi tehtävään todella hyvin. Meillä muistelot ja ajatustyö jäi vielä päälle ja jäimme Sannan kanssa vielä pohtimaan oman työmme toteutusta. Kuvia siitä tulee siis myöhemmin.

Ensimmäinen kerta KUP1-kurssilla oli itselleni pieni ajatusten herättelijä kuvataideopetuksesta, ja että mitä se saattaisi olla. Itsestäni nimittäin tuntuu, että oma käsitykseni sen opettamisesta on hyvin kapea ja mahdollisuudet sen opetuksessa hyvin pienet, mutta toivottavasti tämä kurssi tuo uusia ikkunoita ja ovia tähän näkemykseen.