Hyppy tulevaisuuteen: POPS 2016 tarkastelu

11/4/2013

Aloitimme tämän kerran jälleen pienellä keskustelutuokiolla, jonka aiheiden herättelijöinä toimivat parien zine-kuvat. Esiin nousivat esimerkiksi keskustelut kuvataiteen roolista koulussa. Kuvataiteen rooli on ilmeisesti useamman opiskelijan kouluissa ollut ns. puuhastelu- tai hauskuttelutunti. Kuvataiteen tunneilla on askarreltu vuodenkiertoon liittyviä tipuja ja tonttuja pohtimatta kuvataiteellisia tavoitteita tarkemmin. Erään ryhmäläisemme koulussa kuvataiteen opettajana on toiminut ilmeisesti ei kovin motivoitunut ruotsin opettaja. Minusta tämä jo kuvastaa koulun yleistä kantaa ja mielipidettä kuvataiteen merkityksestä. Nämä sopivat hyvin viime kerran aiheeseemme, jolloin paneuduimme kuvataiteen OPS:n sisältöihin. Pohdimme, mitä on tärkeää opettaa kuvataiteessa ja samalla keskustelu johti myös (ainakin omassa ryhmässämme) sen pohtimiseen, miksi kuvataiteen opetus on ylipäätään tärkeää. 

Viime kerralla tosiaan tutkimme Perusopetuksen opetussuunnitelmaa vuodelta 2004 ja tällä kertaa suuntasimme katseen eteenpäin. Tällä hetkellä opetussuunnitelmaa ollaan uudistamassa ja uusi opetussuunnitelma on tarkoitus ottaa käyttöön vuonna 2016. Opettajamme on opetussuunnitelmaa uudistavassa työryhmässä ja hän toi meille aivan uusinta ja tuoreinta tietoa suunnitelman toteutuksesta. Kävimme myös läpi tarkemmin integraation (eheyttämisen) käsitettä, sillä kyseinen sana vilisee opetussuunnitelmien seassa ja niihin liittyvissä keskusteluissa. Käsitteenä integraatio on mielestäni helppo ymmärtää, mutta sen tuominen aidosti (!) koulun arkeen ja opetukseen on taas eri asia. Itse voin ainakin rehellisesti myöntää käyttäneeni integraatio-käsitettä aivan liian usein tuntisuunnitelmia tehdessäni. Olen kuvitellut toteuttaneeni integraatiota, mutta kyseessä ei ole ollut puhdasta vaan näennäistä integraatiota.

Integraation lisäksi keskustelimme arvioinnista kuvataiteessa. Ei ollut yllättävää, että aihe herätti paljon keskustelua ja monella oli hyviä ja huonoja kokemuksia omilta kouluajoilta. Keskustelimme opettajan tekemästä arvioinnista, itsearvioinnista ja kuinka niitä voisi toteuttaa. Yhtenä ideana on tehdä arviointia tukevat kortit, joita voidaan käyttää niin yhteis-, vertais- kuin itsearvioinnissa. Meidän tuli kerätä mielestämme kuusi tärkeintä opetuksen tavoitetta ja kehitellä näille sisällöille tai käsitteille symbolit. Kortin taakse nimettiin opeteltava asia tai käsite, ja siihen liittyen myös kysymys. Esimerkiksi meidän mielestämme yksi tärkeä tavoite on Kuvan rakentaminen ja sommittelu. Kysymys kyseiseen aiheeseen liittyen voisi olla "Osaatko/Osaako oppilas käyttää sommittelun keinoja (kultainen leikkaus, kuva-alan käyttö, värien sommittelu) työssä?". Ehdimme aloittaa työtä tunnilla ja oma ryhmämme sai päätettyä 6 tärkeintä tavoitetta. Korttien piirtämisen jaoimme ryhmämme kesken, koska olimme kuitenkin yhdessä päättäneet niihin piirrettävät symbolit.

Demokeraran lopuksi oli mielestäni kyseisen kerran mielenkiintoisin tehtävä ja olisin toivonut kyseiselle osiolle enemmän aikaa. Saimme luettavaksemme tulevan OPS:n (2016) sisältöalueita ja arvioida niiden kirjoitusasua ja ymmärrettävyyttä. Palautteemme meni opettajamme mukana suunnitteluryhmälle suoraan, joka toi entistä enemmän motivaatiota tehtävää kohtaan. Ensin arvioimme opetussuunnitelman kohdan 3. Perusopetuksen tehtävät ja tavoitteet osiota "Monilukutaito". Itse olen iloinen kyseisen osion tulemisesta opetussuunnitelmaan, mutta sen toteutuminen ja tarkoitus saattaa jäädä useille mattimeikäläisille hyvin oudoksi. Me olemme käyneet monilukutaitoa paljon läpi omissa opinnoissamme, joten sen ymmärtäminen on meille helppoa, mutta avautuuko se muille? Siitä en ole varma. Toiseksi luimme opetussuunnitelman kohdan 4. Kasvua ja oppimista tukeva toimintakulttuur" osiota "Kulttuurinen monimuotoisuus ja kielitietoisuus". Osiossa hyvää oli monikulttuurisuuden käsitteen laajentaminen, ja että kouluissa luodaan omaa kulttuurista todellisuutta. Sopeuttamisen ajatukset ovat ilmeisesti jäämässä taaksepäin ja ollaan luomassa uutta yhteistä kulttuuria. Kielitietoisuuden liittäminen samaan osioon oli minusta mielenkiintoista ja ehkä outoa. Se helposti liittää monikulttuurisuuden vain etnisiin ja kielellisiin yhteyksiin ja vie pohjaa monikulttuurisuuden käsitteen laajentamiselta. Ryhmät ovat mielestäni kuitenkin tehneet hyvää työtä ja kehitystä vanhaan OPS:n on tapahtumassa. Voin vain itse tuskastuneena kuvitella, millaista tavoitteiden, termien ja lauseiden pyörittelyä työ on ollut. Toivottavasti se kuitenkin tuottaa tuloksena hyvän opetussuunnitelman, jota itsekin pääsen myöhemmin työssäni toteuttamaan !

POPSi POPSi porkkanat POPSista

8/4/2013

Tämän kerran tunnin alussa eteemme laskettiin ennakkotehtävä, jonka teimme sivuaineeseen pyrkiessämme. Itse katselin omaa työtäni huvittunein miettein, sillä työni näyttää mielestäni enemmän alakoululaisen tekeleeltä, kuin kuvataideopettajan. Työni idean ja ajatusten takana seison kuitenkin täysin edelleen, ja työssäni tuomat ajatukset kuvataiteen merkityksestä ovat mielestäni edelleen tärkeitä. Jokainen sai myös uudelleen tuoda nämä omat ajatuksensa esiin ja siitä saimme aasinsillan tämän kerran aiheeseen.

Opetussuunnitelmaan on kirjattu, mitä sisältöjä ja tavoitteita kuvataiteen opetukselle on, mutta sen toteutus on aivan opettajan käsissä. Jokainen opettaja siis toteuttaa opetussuunnitelmaa niin kuin hän näkee sen parhaiten. Opetussuunnitelma ei ole ohjekirja. Useimmiten opettajat jäsentävät opetussuunnitelmaa tekniikoiden ja materiaalien mukaan. Meidän sivuaineopinnot on taas jäsennelty kuvataideopetuksen sisältöalueisiin (,jotka myös löytyvät POPSista) eli media ja kuvaviestintään, taiteen tuntemukseen, ympäristöestetiikkaan sekä kuvailmaisuun. Jäsennyskeinoja on myös useita muita. Kuten esim. yksi niistä voi olla aiemmilla kerroilla puhuttuun taideteorioihin perustuva opetus.

Joka tapauksessa opettajat voivat lähestyä opetussuunnitelmaa hyvin useilla eri tavoilla, joka on mielestäni rikkaus ja mahdollisuus opettajalle toteuttaa työtään hänelle ominaisella tavalla. Haasteena vain on, että opettaja osaa lukea opetussuunnitelmaa kriittisesti ja hän löytää sieltä ne tärkeät asiat. Mitkä sitten ovat niitä tärkeitä asioita?  Tämä on jälleen vaikea kysymys ja jokaisella opettajalla on varmasti omat mielipiteet, mitkä ovat hänen mielestään kuvataideopetuksen olennaisimmat sisällöt ja tavoitteet.

Meidän tehtävänämme oli kriittisesti ryhtyä tutkimaan POPS:ia vuodelta 2004, joka on siis edelleen voimassa vuoteen 2016 saakka, jolloin uusi opetussuunnitelma on tarkoitus ottaa käyttöön. Tehtävänämme oli löytää opetussuunnitelmaan kirjattuja hyviä sekä outoja tai huonoja pointteja. Ilmeisesti nämä mielipiteet ja ajatukset voisivat kantautua uuden opetussuunnitelman suunnittelijoiden korville myös, sillä opettajamme on työryhmässä mukana. Tämä olisi mielestäni mahtavaa. Olemme kuitenkin itse (toivottavasti) toteuttamassa uutta opetussuunnitelmaa emmekä ehdi opettamaan vuoden 2004 OPS:n mukaan. Tutkimme opetussuunnitelmia ryhmässä, joka oli mielestäni hyvä tapa toteuttaa tehtävä, jotta näistä ajatuksista ja mielipiteistä sai keskustella muiden kanssa. Kirjasimme niitä ylös sitä mukaan, kun vain keskustelumme lomasta ehdittiin. Mielipiteitä löytyi siis paljon, niin kriittisiä kuin puoltavia.

Tämän jälkeen nostimme näitä ajatuksia ja kysymyksiä esiin vielä koko ryhmän tasolla ja keskustelimme niistä. Ylös nousivat mm. estetiikka-käsitteen käyttö, monikulttuurisuus ja arviointi. Keskustelua aiheesta olisi riittänyt varmasti kovasti ja itse olin hyvin innostunut, koska itse tulevana opettajana koen yhtenä haasteena juuri opetussuunnitelman ja kuinka onnistun toteuttamaan sitä. Pelkään esimerkiksi, että lähden toteuttamaan opetussuunnitelmaa orjallisesti kuin lakikirjaa lukien. Tämän kaltaiset kriittiset keskustelut ovat hyviä käydä, sillä ne tuovat rakentavia ideoita ja erilaisia näkökulmia esiin.

Meidän piti tehtävän aikana myös kirjata ylös kuusi meidän mielestämme tärkeintä asiaa, jotka kuvataiteessa tulisi opettaa. Ajan loppuessa kesken tämä jäi vielä kotiin pohdittavaksi ja ottaisimme asian esiin ensi kerralla. Itse tätä pohtiessani mieleeni tuli heti ensimmäiseksi visuaalisen kultt. monilukutaito, josta kerroin jo ennakkotehtävässäni ja on ilmeisesti tulossa jollain tavalla myös tulevaan opetussuunnitelmaan vuonna 2016. Tämän näen tärkeäksi sen vuoksi, että maailman täyttyminen kuvista ja viesteistä on aiheuttanut tarpeen kulttuuristen viestien tulkinnalle ja ymmärtämiselle. Tämän vuoksi näen myös tärkeänä globaalikasvastuksen, jossa otettaisiin huomioon lapsen oman kulttuuri-identiteetin rakentaminen sekä muiden kulttuurien tutkiminen ja ymmärtäminen. Tämä auttaa lasta tulkitsemaan näitä viestejä sekä ymmärtämään ja suvaitsemaan muita kulttuureja. Globaalikasvatus tuo opetukseen myös vastuullisuuden ja vaikuttamisen merkityksen. Onkohan viime viikon perjantain Maailma koulussa -seminaarilla, jossa käytiin juuri globaalikasvatuksen aiheita läpi, niin vaikutusta ajatuksiini? Ilmeisesti oli vaikuttava seminaari. Globaalikasvatuksen muutkin aiheet kuten kestävä kehitys sekä tasa-arvo ovat tärkeitä ja aiheellisia kysymyksiä opetuksessa ja sitä kautta myös kuvataiteen opetuksessa. 

Näiden suurten aatteiden ja ajatusten jälkeen minun on kuitenkin myös sanottava, että minusta on tärkeää, että lapsi pääsee kuvataiteessa TEKEMÄÄN. Tekeminen voi tosin olla monenlaista ja juuri tekemisen kauttahan edellämainittuja sisältöjä lapsi oppii. Mitkä ovat sitten ne tekniikat ja harjoitukset, jotka opetuksessa ehdottomasti tulisi käydä läpi? Siihen en osaa vastata, vaikka olen asiaa pyöritellyt mielessäni. Tekisi mieli sanoa perustekniikat, mutta mitä ovat perustekniikat? Tämä on jälleen mielestäni subjektiivinen kysymys. Toisen mielestä toinen tekniikka on toista tärkeämpi. Sama pätee varmasti kuvataiteen sisältöihin ja tavoitteisiin.

Pönttöilyä

25/3/2013

 Ympäristön ja tilan taide -kurssimme (KUP7) alkoi alkuluennolla, jossa kävimme läpi, mitä ympäristötaide on ja mitä erityisiä ominaisuuksia sen opettamiseen liittyy. Ympäristötaiteen tarkka määrittely on hyvin vaikeaa ja itsestäni tuntuu, että monet eri taiteen alalajit voidaan lukea sen alle tai ympäristötaide niiden alle. Esimerkiksi katutaide tai arkkitehtuuri voi usein muistuttaa ympäristötaidetta tai toisin päin.

Ympäristötaiteen opettamisessa on tärkeää teoksen suunnittelu ja suunnitelman esittely. Tätä harjoittelimme ensimmäisessä kurssimme työssä "Odotus". Teos toteutettiin yhteisöllisesti ja samalla pohdittiin, mitä vaikeuksia saatetaan kohdata,  kun koulussa toteutetaan yhteinen taidetyö. Tämä oli minun mielestäni hyvä ja mielenkiintoinen keskustelun aihe, koska olin usein pohtinut sitä ja sen ongelmallisuutta. Pelkästään aikuisten on vaikeaa toteuttaa yhteinen projekti niin, että jokainen ryhmän jäsen tuntee olleensa mukana vaikuttamassa tarpeeksi ja kokee työnsä omakseen. Voi siis kuvitella, kuinka vaikeaa se onkaan lasten kanssa. Usein, kun toteutimme luokassa yhteisen projektin, ideointi toteuttiin niin, että jokainen sai esitellä oman ideansa. Ongelmana vain oli se, että usein ns. suosittujen oppilaiden ideat voittivat ja joidenkin ideoita jopa haukuttiin. Kuinka välttää tämä? Kenties oppilaat voidaan jakaa pienryhmiin, kuten mekin teimme, ja ryhmä esittää yhdessä oman ideansa. Pienryhmässä oppilaalle voi myös olla helpompaa esittää omia ideoitaan, kuin koko luokan edessä. Tosin pienryhmätkään eivät vielä takaa hiljaisten oppilaiden kuulemista. Kenties se vaatii ennemminkin pidempiaikaisia ja syvempiä menetelmiä, joilla luokkaan luodaan avoin ja turvallinen keskustelun ilmapiiri. Vain tämänkaltaisessa oppimisympäristössä jokaisen jäsenen ääni saa ja tulee kuulluksi. Meidän pienryhmässämme jokaisen ääni tuli kuulluksi ja jokaisen ideoita tuli suunnitelmaan. Kun esitimme pienryhmittäin ideamme koko ryhmälle itseasiassa päädyimme aivan uuteen ideaan, joka kumpusi oman ryhmämme suunnitelmasta. Tavallaan kenenkään ryhmän idea ei voittanut vaan koko ryhmä yhdessä muodosti idean. Tämä on ideaali tapa, kuinka ajatus teoksesta syntyisi ja hyvin mahdollista myös pienempien lasten kanssa.

Työskentelymme lähti siis aivan ensin liikenteeseen siitä, että yhdessä koko ryhmämme pohti, millaista ympäristötaideteosta lähtisimme tekemään. Aiheeksi ainakin nousi Kevät. Jätimme ajatuksen muhimaan ja seuraavalla kerralla jakauduimme edellämainittuihin pienryhmiin ja toteutimme suunnitelmat piirroksina paperille. Ympäristötaideteoksen suunnitelmat voi toteuttaa myös pienoismalleina tai pienoisveistoksina jne. riippuen työstä ja sen aiheesta. Esittelimme kaksiulotteiset suunnitelmat sitten koko ryhmälle, jolloin kävimme kaikki yhdessä keskustelua ja vielä heitimme uusia ideoita ilmaan. Lopulta yhteisen keskustelun jälkeen päädyimme toteuttamaan linnunpönttöjä. Olisimme vielä tämän jälkeen voineet toteuttaa kaksiulotteisen suunnitelman, joka olisi kenties ollut toimiva siinä vaiheessa, kun laitoimme pönttömme esille.

Sovimme myös yhdessä materiaalin ja väreistäkin oli puhe. Ensin ajatuksenamme oli rajata väri melko tarkkaan pelkäksi yksiväriseksi, jotta kokonaisuudesta ei syntyisi liian sekavaa. Se olisi mielestäni rajoittanut liikaa. Olimme nimittäin ennestään jo yhdessä päättäneet muodon (maitotölkki ja katto), joka mielestäni toimi jo tarpeeksi yhdistävänä tekijänä erilaisten pönttöjen välillä. Jotain tilaa piti jättää kuitenkin luovuudelle. Sama on mielestäni koulumaailmassa. Tarkoituksenamme on kasvattaa yksilöllisiä ja luovia lapsia, mutta miten tämä on mahdollista, jos syötämme heille rajoja ja malleja? Tai omia näkemyksiämme esteettisyydestä? Jokin yhdistävä tekijä ehdottomasti teoksessa pitää olla sekavuuden välttämiseksi, mutta mielestäni rajoituksia toteutuksessa ei saa kuitenkaan olla liikaa.

Lähtiessäni toteuttamaan omaa pönttöäni, mielessäni oli toteuttaa melko talomainen lopputulos. Kenties tähän oli syynä se, että arkkitehtuurikurssillamme halusin toteuttaa maitotölkeistä kaupunkiarkkitehtuuria ja inspiraationa olisivat olleet Amsterdamin katujen rakennus- ja asumiskulttuuri. Tämä kuva oli luultavasti vieläkin päässäni. Väriksi valikoitui loppujen lopuksi ihana vaaleanvihreä, joka mielestäni huokuu kevättä. Se muistuttaa hieman rairuohon vihertävää väriä tai touko/huhtikuussa kukkivien hiirenkorvien väriä koivupuun oksilla. Oma tölkkini ei ollut maito- vaan mehutölkki, joka valikoitui sen hauskan ympyränmallisen korkkiosan vuoksi. Siitä sain valmistettua hauskan kattoikkunan oman tipuni pesään. Kyseinen kattoikkuna meinasi jäädä huomaamattomaksi, kun maalasin katon ensin valkoisella värillä. Halusin kuitenkin pienen yksityiskohtani esiin ja sen vuoksi maalasin katon uudestaan harmaan ja valkoisen sävyllä. Pöntön maalasin pariinkin otteeseen, jotta mehupurkki ei kuultaisi alta. Halusin myös enemmän väriä esiin ja maalasin valkoisella "listat" (en nyt saa oikeaa termiä päähäni millään) talon seinien reunoihin. Tämä toi mieleeni skandinaavisen kesämökkitunnelman ja Ruotsin saariston. En tiedä miksi, sillä kyseinen väri ei ole yleinen väri asuintaloissa. Kuitenkin omat mielleyhtymäni saivat minut kirjoittamaan ruotsiksi pönttöni oveen tekstin "Var är du?" eli "Missä sinä olet?" ja oven yläpuolelle "Bofink" (=Peippo). Peipot ovat kevään ensimmäisiä lintuja. Kysyminen peipolta, koska tulet, on siis kuin kysyisi keväältä sen saapumisesta. Joka mielestäni saisi jo tulla !

Pönttöjen asettelun toteutimme melko sekavasti, emmekä miettineet yleisvaikutelmaa yhdessä lainkaan. Tämä oli mielestäni kenties virhe. Ympäristötaideteoksemme tila on laaja ja kun pöntöt olivat hujan hajan ja jossain pakkautuneena kimpuksi, se ei luonut toimivaa kokonaisuutta. Toisaalta ihmiset saivat valita itse työnsä paikan. Itse lasten kanssa koulussa pohtisin asettelua ja esillepanoa enemmän. Tässä kohtaa juuri etukäteen tehty suunnitelma olisi voinut olla hyvä ratkaisu. Pohtia paikkoja ja kokonaisuutta. Siitä olisi voinut hieman soveltaa kukin parhaaksi katsomallaan tavalla rikkomatta kuitenkaan kokonaisuutta. Tärkeää oli kuitenkin mielestäni myös lopputuloksemme yhteinen tarkastelu ja siitä keskustelu.

Näin myöhemmin tuli myös mieleeni, että projektin aikana oppi myös julkisen taiteen toteuttamiseen liittyvistä käytännön asioista, kuten luvan hakemisesta, sen asettamista rajoituksista sekä teoksen informoinnista. Oppilaiden kanssa tämä voi olla hyvin tärkeää, sillä jos yhteinen teos tulee jonnekin esille, on tärkeää muistuttaa oppilaita sen julkisuudesta ja myös tämän vuoksi siihen liittyvistä velvollisuuksista. On myös hyvä kertoa ketä työn on toteuttanut ja muuta aiheelliseksi katsottua informaatiota teoksesta. Liikaa ei kuitenkaan kannata kertoa. Täytyy jättää myös tilaa katsojan omille tulkinnoille ja mielikuville.

Onko sitä homejuustoa pakko syödä?

3/4/2013

Kyllä on. Tai ainakin niin vastaisin otsikon kysymykseen tämän kerran luennon jälkeen. Kävimme luennolla läpi oman opettajamme johdolla taidekasvatus- ja vuorovaikutusmalleja. Kyseinen luento avarsi minulle aivan uudella tavalla taideteorioiden ja estetiikan teoreettisia kysymyksiä, jotka heräsivät Kuvamatka-kurssillamme. Ensin tunnin alussa kävimme läpi viime kerran nopeat työmme, ja meidän tuli kertoa, mitä taidenäkemystä se edustaa. Itselleni tämä kysymys oli vaikea ja oli pakko myöntää, etten tiennyt tarkalleen, mitä opettaja kysymyksellään haki. Tehtävää ja eri taidenäkemyksiä (mimeettinen, formalistinen, ekspressiivinen, postmodernismi) läpikäydessämme nämä eri näkemykset kuitenkin avartuivat minulle. Jälkeenpäin kuitenkin pohdin, olisiko ollut helpompi käydä taidenäkemyksiä/taideteorioita läpi ensin ja sen jälkeen pohtia, mitä niistä oma työni edustaa? Tällöin olisin voinut soveltaa opittua tietoa käytäntöön. En tiedä, onko kumpikaan parempi tapa, mutta toisenlainen ainakin !

Omien taidenäkemysten tarkastelu toi kuitenkin hyvän alustuksen luentoon, jossa kävimme läpi erilaisia taidekasvatusmalleja. Opettajan taidekasvatukseen vaikuttaa vahvasti hänen oma näkemyksensä "hyvästä" taiteesta ja siksi on hyvä reflektoida käsityksiään. Oma työni oli mimeettinen maisemakuvaus. Pienen reflektoinnin jälkeen, voin myöntää, että pidän hyvin esittävästä ja realistisesta taiteesta. Esimerkiksi valokuvaus on mielestäni hyvin vaikuttavaa ja itseeni vaikuttava taiteen muoto. Kun opettaja tiedostaa nämä omat näkemyksensä, hän pystyy rehellisesti reflektoimaan, opettaako hän vain kyseisen taideteorian mukaan. Omassa opetuksessani saattaisin siis opettaa hyvin paljon mimeettisen taideteorian mukaan eli painottaa opetuksessani tarkkaa havainnointia ja todellisuuden kuvausta. Tällöin taidekasvatusmallini perustuu jäljittelyyn. Muita malleja ovat itseilmaisuun (ekspressiivinen), muotoihin (formalistinen) ja visuaaliseen kulttuuriin (postmodernistinen) perustuvat mallit. Kuvataidekasvatuksessa tavoitteena on tarkastella ja toteuttaa taidetta näiden kaikkien taidekasvatusmallien mukaan. Joskus se voi tapahtua myös rinnakkain eli opetuksessa voi käyttää useampia taidekasvatusmalleja samanaikaisesti.

Itselleni heräsi kysymys, että milloin on hyvä käyttää mitäkin taidekasvatusmallia. Luennolla tuli erityisen hyvä dia kysymyksistä, joille taidekasvatusmallit perustuvat. Kysymykset jaotellaan neljään eri aiheeseen:

1. Kasvatusnäkemykselliset ja oppimisteoreettiset

2. Taideteoriat eli estetiikan kysymykset (Tämän hokasin tai vihdoin oikeasti sisäistin, että estetiikka objektiivisesti tutkii näitä eri taideteorioita ja pohtii, mikä sen teorian mukaan on hyvää taiteessa)

3. Kuvallisen kehityksen teoriat

4. Taideopetuksen käytännöt (sisältö, tavoitteet)

Kokeneet opettajat varmasti käyvät näitä kysymyksiä läpi mielessään ilman kyseisen kaltaisia listoja, mutta aloittelevalle opettajalle näitä kysymyksiä on kenties hyvä käydä läpi ajoittain yksittäin.

Miksi näitä erilaisia taidekasvatusmalleja sitten pitäisi käyttää? Eli miksi minun on pakko maistaa myös sitä homejuustoa eli formalistiikkaa, vaikka haluaisin syödä vain sitä kurkkua eli mimeettistä osaa voileivästäni? Erilaisten taidekasvatusmallien käyttäminen opetuksessa auttaa lasta havainnoimaan, kuinka eri tavoin taiteessa etsitään ja esitetään tietoa. Eli oppilaan taidetieto kehittyy. Taide kuvastaa myös erilaisia keinoja ajatella ja jäsentää maailmaa, jota voidaan tutkia toteuttamisen tai tulkinnan kautta. Mielestäni tämä myös kehittää lapsen monikulttuurista kuvanlukutaitoa. Nämä yhdessä taas auttavat lasta selviytymään nykymaailman kuvien viidakossa ja tulkitsemaan niitä kriittisesti ja myös nauttimaan niistä.

Olen nyt melkeinpä referoinut käytyä luentoa tai tuonut itselleni mieleen jääneet tärpit siitä. Tämä oli kuitenkin tärkeää omalle oppimiselleni, että sain ne kirjoitettua ja avattua auki täällä oppimispäiväkirjassani. Nämä ajatukset ovat kuitenkin melkeinpä keskittyneet vain taidekasvatusmalleihin ja  en ole maininnut mitään opetukseen vaikuttavasta tärkeästä seikasta. Opetuksessa käytettävä vuorovaikutus vaikuttaa hyvin paljon myös siihen, minkä luonteista opetus on ja tämä on myös mielestäni hyvin tärkeä seikka muistaa opettamisessa. Vuorovaikutusmallit vaikuttavat käytettäviin opetuskäytäntöihin ja tätä kautta myös taidekasvatusmalleihin.

Taidekasvatusmallit ja kolmiovoileivät ovat toki vain yksi teoria, kuinka kuvataidekasvatusta voidaan lähestyä ja tarkastella. Itselleni teoria alkaa kuitenkin avautumaan vuosi vuodelta yhä selkeämmin ja esimerkiksi taidekasvatusmallit kattavat mielestäni melko hyvin opetussuunnitelmankin erilaisia sisältöjä. Tämän vuoksi olen innostunut kuulemaan jatkossa myös lisääja syventymään vielä enemmän voileivän erilaisiin kerroksiin. 

Maalausta, kuvankäsittelyä, piirtämistä vai muotoilua? Vai kaikkia?

18/3/2013

Kaaosta, huonoja välineitä, luovuutta rajoittavia tai  sitä ruokkivia opettajia ja yksipuolisia materiaaleja. Viime kerralla muistelimme parin kanssa kuvataiteen opetukseen liittyviä muistojamme ja tällä kertaa jaoimme niitä yhdessä ja keskustelimme niistä. Keskustelussa nousi esiin edellämainittuja asioita ja vaikutti siltä, että useilla nousi negatiivisia muistoja. Pohdin, että miksi juuri negatiiviset asiat nousivat esiin keskustelussamme eikä niinkään positiiviset asiat? Varmasti niitäkin on monilla useita, sillä niinkin moni itse haluaa opettamaan kyseistä ainetta. Vai onkohan kyse meidän suomalaisten perusluonteen laadusta, että yleensä nousee esiin ei niin positiiviset asiat? Tai onkohan meillä vain ollut huono tuuri opettajien suhteen?

Keskustelusta päädyimme kuitenkin aiheeseen, että mitä alakoulun kuvataiteessa oikein pitäisi tehdä tai mitä siihen ainakin kuuluu. Lähtökohtanamme oli, että mitkä perustekniikat opetuksessa pitäisi käydä opetussuunnitelman mukaan läpi. Teimme (kyseenalaistetun) jaottelun perustekniikoihin: maalaaminen, piirtäminen, kuvankäsittely (elokuva, valokuva, kollaasi), kolmiulotteisuus (muotoilu, arkkitehtuuri) ja liitutekniikka. Kyseinen jaottelu herätti tosiaan keskuudessamme paljon eriäviä mielipiteitä ja sitä kautta keskustelua. Eriävistä mielipiteistä huolimatta keräsimme tämän jaottelun mukaan viidelle eri pöydälle näiden tekniikoiden käyttämiseen tarvittavia välineitä kuvisluokastamme. Kävimme vielä pöydät läpi ja kävimme läpi tekniikoiden ja välineiden ominaisuuksia ja sopivuutta erilaisiin käyttötarkoituksiin. Tämä oli minusta todella hyödyllinen ja silmiä avaava tehtävä. Sain paljon käytännön tietoa eri välineistä ja materiaaleista, jotka on hyvä tietää erilaisia kuviksen töitä suunnitellessa. Lisäksi silmäni avartuivat, kuinka paljon erilaisia välineitä opetuksessa oikeasti voi käyttää ! On siis muitakin kuin ne perinteiset puuvärit, vahaliidut ja vesivärit.

Itse ja moni muukin ryhmästä ihmetteli, että miksemme ole tehneet kyseistä tehtävää aiemmin esimerkiksi heti vuoden alussa? Itsestäni nimittäin olisi kuviksen sivuaineopintoja aloittaessani ollut hyödyllistä saada tietää erilaisista välineistä ja niiden oikeanlaisesta käytöstä. Näin olisin omia töitä tehdessäni voinut valita parhaimman ja soveltuvimman työskentelyvälineen työtäni varten. Nyt olen toki joutunut ongelmanratkaisun kautta kokeilemaan erilaisia tekniikoita ja pohtimaan niiden soveltuvuutta, mutta joskus oman työn onnistumisen kustannuksen kautta. Olen siis ehdottomasti sen kannalla, että tekniikoihin tutustuminen vuoden alussa, olisi mielestäni hyödyllinen ja tarpeellinen. Itselleni kuvisluokka oli ennestään tuttu, mutta muilta laitoksilta tulleet opiskelijat olisivat toivoneet kyseisen tehtävänkaltaista tutustumista myös sen vuoksi, että olisi saanut tutustua luokkaan ja sen materiaaleihin. Itselleni tuli tästä mieleen, että kyseinen tehtävä olisi mainio järjestää uuden ryhmän kanssa omassa kuvisluokassa aina vuoden aluksi. Esimerkiksi ensimmäinen tunti voisi koostua aarrejahti-kaltaisesta leikistä, jossa etsitään vuoden aikana käytettävät välineet luokasta ja käydään läpi niiden ominaisuuksia ja kunnossapitoa. Näin oppilaat myös jatkossa tietävät, mistä he löytävät erilaiset välineet, joka taas helpottaa siivoamista ja luokan siisteyden ylläpitoa. Myös välineet pysyvät kunnossa, kun niiden huoltoon ja oikeanlaiseen käyttöön paneudutaan. Tietenkään alkuesittelyn ei tarvitsisi olla liian tarkka vaan yleisellä tasolla pysyvä. Näin, kun opetuksessa käydään asia tarkemmin läpi, oppilaat muistavat ja hoksaavat tietävänsä jo jotain kyseisestä välineestä tai tekniikasta.

Välineisiin tutustumisen jälkeen oli aika päästä kokeilemaan niitä. Saimme hauskan ja haastavan tehtävän: 30 minuutissa meidän piti toteuttaa annetuista aiheista tai vapaasta aiheesta haluamallamme tekniikalla työ. Vapaa aihe? Vapaa tekniikka? Vain 30 minuuttia? IIK! Ja tässä ajassa pitäisi hakea ja siivota välineet omalta paikalta. Tämä aikarajoitus tulee vastaan myös usein opetuksessa ja herätti tajuamaan, kuinka haastavia töitä itsekin on joskus lapsille antanut. Itse valitsin aiheista maiseman ja tekniikaksi maalauksen ja akvarellivärit. Ihastuin akvarellimaalaukseen ja juuri maisemien kuvaaminen on tekniikalle tyypillistä. Teoksestani tuli perinteinen merimaisema lokkeineen. Kuvani on hyvin realistinen ja ei pyri ekspressiiviseen eli tunteita herättävään tai formalistiseen muotoja ja ei-esittävään kuvaamiseen. En tiedä, onko työni aivan liian ilmeinen tai ajatuksia herättelemätön, mutta mielestäni kuitenkin onnistuin hyvin tuomaan esiin lainehtivan meren ja sen tunnelman. Ainakin itse pystyn kuvaa katsoessani kuulemaan lokkien äänen ja kenties Silja Linen -tunnarin, joka soi laivan lipuessa pitkin saaristoa. Itse pääsin työn alkuun melko helposti, mutta ajassa pysyminen oli haastavaa ja toi konkreettisesti esiin kuvataiteen yksöistuntien asettaman haasteen. Mitä siis opin tänään? En ikinä opeta kuviksen yksöistunteja !

Voitko kuulla meren aaltojen kohinan? Tai sen ärsyttävääkin ärsyttävämmän Silja Line tunnarin?

Kuviksen tuntien pihlajanmarjat

11/3/2013

Kevät lähenee ja se tarkoittaa viimeisten kuviksen kurssien alkamista. Kuvataidekasvatuksen grande finalena tai sokerina pohjalla meillä on KUP1 -kurssi, jossa perehdytään tarkemmin kuvataideopetukseen. Ensimmäisellä kerralla kävimme läpi kurssin sisältöjä ja ne kuulostivat ainakin omaan korvaani mielenkiintoisilta ja luokanopettajana tuntui siltä, että nyt päästiin siihen omaan juttuun eli opettamiseen. Kurssin aikana käymme läpi taiteellista oppimista, erilaisia lähestymistapoja opetukseen, kuvataideopetuksen tavoitteita ja arviointia (kuvallinen ja esteettinen kehitys) sekä toteutamme paljon konkreettisia materiaaleja (tunti- ja puolivuotissuunnitelmat). Olin koko vuoden ajan odottanut jotain tämän kaltaista kurssia, sillä itse olen opintojen aikana koko ajan pohtinut töiden toteutusta ja merkityksiä opettamisen kannalta. Nyt tavallaan fokus on juuri siellä. Odotukset siis ovat kovat !





Ensimmäisellä kerralla emme heti lähteneet suitsaitsukkelaan teorian kimppuun vaan omiin kokemuksiimme. Pohdimme parin kanssa, millaisia muistoja meillä itsellämme on kuvataiteen tunneista. Tämä on mielestäni tärkeää, sillä omat kokemukset ja mielikuvat kuvataiteen opetuksessa muokkaavat ja rakentavat paljon myös nykyisiä käsityksiämme kuvataiteen opetuksesta. Vaikka olisin sitä mieltä, että silloinen alakoulun kuvataiteen opettajani oli luovuuteni tappaja, saatan tiedostamatta tuoda hänen käytäntöjään omaan opetukseeni, koska käsitykseni kuvataiteen oppitunneista on rakentunut hänen tuntiensa pohjalle. On siis hyvä tuoda näitä muistoja ja kokemuksia esiin ja tiedostaa niitä. Kenties sen avulla niitä pystyy omassa opetuksessaan välttämään.

Muistelin yhdessä Sannan kanssa peruskoulun kuvataiteen tuntejamme ja molemmille useat muistot liittyivät juuri vapaan ilmaisun rajoittamiseen. Olimme kumpikin tahoillamme toteuttaneet ns. pihlajanmarjatöitä, joissa opettaja kannustaa tekemään omannäköisen, mutta ei kuitenkaan. Opettajillamme on ollut selkeät mielikuvat siitä, että mitä he kuvataiteen töiltämme ovat halunneet ja poikkeamat eivät sopineet. Positiivisia muistojakin löytyi ja muistelimme kaiholla rakastamiamme vahaliituja.

Tarkoituksenamme oli piirtää kuva tai kuvasarja, jossa käsitellään jotain kuvataideopetuksen tärkeää aihetta. Pohjana sai käyttää näitä yhteisiä muistoja tai nyt myöhemmin mieleen tulleita asioita. Kuvassa tulisi yhdistää sana ja kuva ja toteuttaa se tussilla. Katsoimme toteutukseen liittyen muutamia zine-lehdissä esiintyneitä kuvia, joissa oli kyseistä tekniikkaa käytetty. Zine-lehdet olivat muuten minulle uusi tuttavuus ja en ollut niistä aiemmin kuullut. Tosin edelleen niiden rooli mediassa ja meidänkin työssämme jäi hieman epäselväksi. Itse vain päättelin, että ne toimivat tehtävässämme eräänlaisina innoittajina, sillä niissä on julkaistu opetukseen liittyen tehtävämme kaltaisia kuvia. Parityöskentely tehtävässä tulee varmasti olemaan haastavaa, sillä itse koen yhdessä piirtämisen hankalaksi. Tosin yhteisten ajatusten ja ideoiden työstäminen taas sopi tehtävään todella hyvin. Meillä muistelot ja ajatustyö jäi vielä päälle ja jäimme Sannan kanssa vielä pohtimaan oman työmme toteutusta. Kuvia siitä tulee siis myöhemmin.

Ensimmäinen kerta KUP1-kurssilla oli itselleni pieni ajatusten herättelijä kuvataideopetuksesta, ja että mitä se saattaisi olla. Itsestäni nimittäin tuntuu, että oma käsitykseni sen opettamisesta on hyvin kapea ja mahdollisuudet sen opetuksessa hyvin pienet, mutta toivottavasti tämä kurssi tuo uusia ikkunoita ja ovia tähän näkemykseen.

Kotitentti

18/3/2013

Itse rakastan matkustelua ja matkoillani tykkään myös tarkastella kyseisen kulttuurin rakennusarkkitehtuuria. Euroopassa viehättää vuosisatoja vanha kaupunkiarkkitehtuuri. Aasiassa taas puusta ja bambusta rakennetut talot ja rakennukset huutavat rentoutumaan ja heidän uskonnolliset temppelinsä ovat häikäiseviä. Siksi ei ollut ihme, että valitsin tehtävän, joka liittyi muiden kulttuurien arkkitehtuuriin tutustumiseen. 

Arkkitehtuurikasvatuksessa kannattaa mielestäni ensin lähteä liikkeelle lapsen oman lähiympäristön arkkitehtuurin tutkimisesta ja vasta sen jälkeen tarkemmin paneutua muiden maiden kulttuureihin. Tutkittaessa muiden maiden arkkitehtuuria on oppisisältöjä helppo integroida esim. historian oppiaineen kanssa, jos tutkitaan samalla myös eri aikakausia. Tästä tuttuna esimerkkinä mm. Egyptin pyramidien tutkiminen. Itse halusin alunperin tutkia kotitenttityössäni eurooppalaista kaupunkiarkkitehtuuria ja erityisesti Hollannin Amsterdamissa näkyvää arkkitehtuuria. Suomi on osa Eurooppaa ja olemme suuressa vaikutuksessa koko ajan keskenämme. Muiden eurooppalaisten kansojen, kulttuurien ja ihmisten ymmärtäminen on siksi tärkeää ja sitä kautta myös heidän lähiympäristöönsä tutustuminen. Lähtiessäni suunnittelemaan työtäni tutustuin tenttikirjan sijaan enemmän arkkitehtuurikasvatuksen nettisivuihin , joissa kerrotaan arkkitehtuurikasvatuksesta, mitä se on ja esitellään erilaisia tehtäväideoita. Sivuilla oli melko vähän muiden maiden arkkitehtuuriin liittyvästä opetuksesta ja pääpaino oli ennemminkin lapsen oman lähiympäristöön liittyviä aineistoja. Itse kuitenkin lähdin suunnittelemaan perinteisistä maitotölkeistä toteutettavaa rakennusprojektiani.

Eurooppalaisuuteen tutustumisen lisäksi valitsin Amsterdamin ja sen korkeat ja värikkäät talot kohteekseni materiaalikysymyksen vuoksi. Itselläni oli useita maito- tai mehupurkkeja kotona, jotka odottivat uutta käyttötarkoitusta. Lisäksi ajattelin, että olen herranjestas luokanopettajaopiskelija arkkitehtuurikurssilla ja en ole vielä rakentanut maitotölkeistä mitään ! Lähdin siis maalaamaan maitotölkkejä ensin valkoisiksi, jotta ne olisivat myöhemmin helppo maalata muulla värillä. Sain kuitenkin erittäin hyvän opetuksen itselleni, mikä kuvataiteen opettamiseen liittyy: kokeile ensin työ ja materiaalit itse ja tee se ajoissa. Sain nimittäin kokea karvaan pettymyksen seuraavana päivänä, kun saavuin viimeistelemään maitotölkkejäni. Valkoinen väri oli lähtenyt rapistumaan pois maitotölkin pinnasta ja yksinkertaisesti työni oli mennyt aivan hukkaan. Tässä kuitenkin itselleni muistutus ja opin myös kantapään kautta, että pullovärit eivät sovi maitotölkkien maalaukseen. Maitotölkit kannattaa ennemminkin päällystää jollain muulla materiaalilla tai sitten maalata akryylimaalilla. Kokemuksesta harmistuneena ja turhautuneena päätin toteuttaa toisenlaisen työn ja jättää Amsterdam-projektini työelämään ja sinne kuviksen tunneille.

Yhyy .. Voihan maito sentään !

 Olin nimittäin samalla, kun pohdin Amsterdam -projektiani, myös pyöritellyt mielessäni tutustumista saamelaiskulttuurin heidän arkkitehtuuriin. Arkkitehtuurikasvatuksen sivuilla painotettiin nimittäin paljon lapselle läheistä ja suomalaista arkkitehtuuria. Saamelaiset ovat yksi Suomen vähemmistökansoista ja tämän vuoksi siis erittäin oiva ja varmasti myös lapsia kiinnostava aihe. Pohjoisessa asuvaan väestöömme liittyy nimittäin mystiikkaa ja heidän erinlainen elämäntapansa tuntuu varmasti tänä päivänä monen pienen oppilaan mielestä eksoottiselta. Päätin siis maitotölkkionnettomuuteni toteuttaa toisen ideani ja itseasiassa hyvä, että näin kävi. Tartuin tehtävään paljon innostuneempana ja rakennusprojekti oli mielestäni mielenkiintoinen.

Ennen kuin lähdin työskentelemään selailin internetin mielenkiintoisesta maailmasta saamelaisten asumiskulttuurista. Tiesin itse alunperin saamelaisten asuneen kodassa (kota), mutta millaisia ne itseasiassa olivat ja mistä materiaaleista tehtyjä? Sain selvitettyä, että saamelaisten asumiskultuuri perustui 1600-luvun loppuun asti kiertelevään paimentolaiselämäntyyliin. Tällöin saamelaiset asuivat talvisin turvepeitteisissä puukodissa. (1). Kotia on rakennettu myös nahasta, kankaasta tai tuohilevyillä. Esimerkkinä tästä kuva 1800-1900 -l. Norjasta. (2)

Kuva osoitteesta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kota

 Itseäni inspiroi kyseinen kuva ja lähdin toteuttamaan työtäni kyseisen kuvan mukaan. Itse lähdin melko vapaalla kädellä leikkaamaan ruskeasta paperista sektoria. Tämän jälkeen sen voi reunat liittämällä saada kartion muotoon. Tässä tuli mieleen, että oppisisältöjä olisi helppo yhdistää matematiikkaan ja laskea oikeat mittasuhteet halutun kodan korkeuden mukaan. Itse lähdin työtä tekemään vain kokeilun kautta, joka on myös lasten kanssa hyvä keino. Näin lapset luultavasti itse toimisivat vapaassa ongelmanratkaisutilanteessa eivätkä alkaisi laskemaan matematiikan kaavoja.

Sektorin leikkaus menossa

Kartion saatua valmiiksi ryhdyin valmistamaan pohjaa, jonka valmistin ruskeasta pahvista. Maalasin pahvin mustalla pullovärillä ja päällystin sen kuviksen luokasta löydetyllä kuivatulla jäkälällä. Jäkälä sopi mielestäni hyvin työhön, sillä pohjoinen asuinseutu on tunnettu jäkälämättäistään, joka kertoo puhtaasta ja raikkaasta ilmasta. Tämän jälkeen pohdin, millä vuoraisin kotani. En halunnut jättää paljasta ruskeaa paperin pintaa esiin, mutta luokasta ei myöskään löytynyt nahkaa, jolla se olisi pitänyt vuorata. Sen sijaan löysin säkkikangasta, joka mielestäni sopi väriltään peitoksi. Säkkikangas tuo mieleen tavallaan myös luonnonmukaisen materiaalin, jota nahka on. Säkkikangas on myös paljon ekologisempi vaihtoehto kuin nahka.

Jäkälämätäs

Kodan vuoraus

Alunperin ja oikeat kodat rakennetaan tukipuiden varaan ja ne jättävät pienen ilma-aukon, josta kodan tulisijan savu pääsee nousemaan ylös. Itse en rakentanut tukipuita vaan liimasin yläaukon reunaan hammastikkuja. Näin kota näyttäisi siltä, kuin se olisi rakennettu tukipuiden varaan. Oppilaiden kanssa tämä kannattaisi toteuttaa oikeasti esim. grillitikkujen avulla. Loppujen lopuksi kotani oli valmis ja voin asetella sen jäkälämättään päälle.

Saamelaiskota

Itse opin projektin aikana paljon kuvataiteen opettamisesta. Sain oppini hieman kantapään kautta, joka on hyvä. Näin varmasti muistan sen ja en tee virhettä uudestaan. Suurin oppini on se, että kokeile oppilaille suunnittelemasi työ ensin itse ja ajoissa. Näin tiedät, miten materiaalit toimivat ja mitä tarvitset. Myös vaikeat ongelmanratkaisukohdat nousevat esiin. Opin myös sen, että suunnitteleminen on tärkeää. Kuvataiteen tunneilla usein tehdään paljon asioita, joita ei tarkemmin harkita. Hyvin suunniteltu ja perusteltu työ on varmasti motivoivampi toteuttaa. Arkkitehtuurikasvatuksesta sain käytännön kautta nähdä sen todella olevan ongelmanratkaisua tukevaa oppimista. Voin siis sanoa rakennusprojektini antaneen minulle paljon oppeja, jotka varmasti jäävät mieleeni tulevassa työssä.

Lähteet:
(1) Lapin rakennusperintö
(2) Wikipedia - kota