WAU-arkkitehtuuria

6/2/2013

Tällä demolla paneuduimme arkkitehtuurikasvatukseen ja mitä se oikeastaan voisi olla. Useimmiten, kun mainitaan sana arkkitehtuuri, mieleeni tulevat suuret ja valtaisat rakennukset, paljon suunnittelua ja tarkkoja mittauksia, oudonmallisia rakennuksia ja graafisia muotoja. Arkkitehtuuri kattaa kuitenkin kaiken rakennetun ympäristön ympärillämme, joten sen kenttä on hyvin paljon laajempi kuin osaan kuvitella. Arkkitehtuurikasvatus ei siis ole vain isojen rakennusten tuijottelua ja niiden tutkimista. Arkkitehtuurikasvatusta tapahtuu usein jo kotona ennen kouluikää. Esimerkiksi kotona sohvatyynyistä ja vilteistä rakennetut majat ovat hyvä esimerkki lasten omista arkkitehtuurikokeiluista. Majaa rakentaessaan lapsi suunnittelee, kokeilee, valitsee materiaaleja ja pohtii käyttötarkoitusta. Niin kuin kaikessa arkkitehtuurissa suunnittelijan pitää. Heti tunnin alkuun avarsimme siis näkökulmaamme arkkitehtuurikasvatukseen ja mitä se voisi olla. Se voi olla esimerkiksi pahvilaatikon sisälle suunnitellun huoneen toteuttamista, omien fantasiatalojen piirtämistä ja suunnittelua, rakentelua maitotölkeistä tai pohjapiirustusten tekemistä. Monen henkilön arkkitehtiura on siis alkanut jo hyvin nuorena.

 Tämän jälkeen pidimme visailun muodossa katselmuksen maailmaan tunnetuimpiin arkkitehtuurisiin kohteisiin kuten Taj Mahal, Eiffel -torni, Barcelonan kaupunki sekä paljon muita. Rakennukset näytettiin ensin, jolloin saimme kirjata ylös kaiken mitä tiesimme ja tämän jälkeen teimme faktapainoitteisen uusintakierroksen. Jokainen sai myös kertoa kohteesta mielenkiintoisia faktoja, jos sattui tietämään. Rakennuksiin ja niiden syntyy liittyy useita mielenkiintoisia erilaisia seikkoja, joita ei kenties historoitsijoiden keskuudessa pidetä tärkeinä, mutta on mielenkiintoista kuulla. Mielestäni hauska tapa tutustua myös oppilaiden kanssa erilaisiin rakennuksiin tavallisen PPT-esityksen sijaan. Visailu toimi myös eräänlaisena johdatuksena meidän seuraavaan aiheeseemme tunnilla.

Casa Batllo - Barcelona 2010

Aikanaan kyseiset kohteet ovat aiheuttaneet WAU tai HÄH? -kokemuksia katsojissa ja nykykielessä on syntynyt uusi termi WAU-arkkitehtuuri. Tämä tarkoittaa arkkitehtuuria, jonka on tarkoitus luoda rakennuksia ja monumentteja, jotka saavat katsojassa aikaan WAU-reaktion. Rakennuksen ei siis kuulu sulautua ympäristöönsä vaan nousta sieltä esiin. Tässä Rakennuslehden sitaatti aiheesta:

Viime aikoina suomalaisen arkkitehtuurikeskustelun puheenaiheena on ollut wau-arkkitehtuuri eli suuret monumentaaliset, hätkähdyttävät rakennukset, jotka voisivat muotoutua kaupunkien maamerkeiksi. Suomessa varsinaista wau-arkkitehtuuria tuskin onkaan, mutta tietynlaisia maamerkkejä ovat esimerkiksi entinen Nesteen (nykyinen Fortumin) torni Espoossa, Kone Building sen vieressä, Kiasma ja Sanomatalo Helsingin keskustassa. 

Katsoimme aiheeseen liittyen videon Matti Suurosen suunnittelemasta Futuro-talosta, joka varmasti aikanaan herätti monenlaista ihmetystä katsojissa. Kyseinen rakennus myös erottautuu ympäristöstään hyvin ja oli aikanaan (ja edelleen) melkoisen ihmetyksen aiheuttaja. Ainakin itselläni leuka loksahti, kun kyseisen hökötyksen näin.

Matti Suuronen - Futuro

 Varsinaisena työnämme ei kuitenkaan ollut toteuttaa puhdasta WAU-arkkitehtuuria vaan yhdistää siihen kenties filosofialtaan sen vastakohtaista arkkitehtuuria: organic archtitecturea. Organic architecturessa pyritään ihmisasutuksen ja luonnon symposioon eli yhteensulautumiseen. Arkkitehtuurin ja muotoilun muodot sulautuvat ympäröivään ympäristöön ja luovat harmoniaa. Tehtävänantomme oli itseasiassa melko vapaa, mutta tarkoituksenamme oli luoda jotain luonnonmukaista arkkitehtuurimuotoilua ja tämän jälkeen keskustella parin kanssa valinnoista ja suunnittelusta. Katsoimme aiheeseen liittyen videon, jossa suunnittelija paperin rypistämällä lähti liikenteeseen suunnittelussa. Hän tallensi rytätyn paperin muodot paperille ja lähti näin eri voimapapereille päällekkäin piirtäen muodostamaan työtään. Piirtämällä läpinäkyville voimapapereille jäljennys oli helppoa ja myös aiempiin toteutuksiin palaaminen.

Itselleni kyseinen aihe aiheutti ensin täyden blackoutin ja töyhön lähteminen oli vaikeaa. Kyseinen kerta oli nimittäin erittäin sirpaleinen sisällöltään ja tavallaan punaisen langan löytäminen demokerrasta oli vaikeaa. Itse en siis ollut kovin hyvin sisäistänyt tässä vaiheessa, mitä arkkitehtuurikasvatukseen liittyvää aihetta me tutkimme ja harjoittelimme. Lähdin kuitenkin työstämään työtäni aikarajoituksen paineessa ja videon mallin tapaan rypistin myös itse pienen huivini kasaksi. Jäljensin huivin muodot voimapaperille ja lähdin tätä kautta assosioimaan ja vain piirtämään ja värittämään erilaisia pintoja.

Kasassa oleva huivini ja voimapaperipiirros

Jossain kohtaa näkemykseni vihreään rinteeseen upotetuista taloista, jotka ovat sijoitettu kerroksittain kuin riisipellot, syntyi ja ideani "Hobittilasta" tuli. Suunnittelin siis asuinrakennuksen, jossa on useita asuntoja upotettuina sisälle maahan ja ulospäin näkyvät vain ikkunat ja ikkunalaudat. Ideassa on selkeästi jotain samaa kuin Taru Sormusten Herran Konnussa ja tämän vuoksi nimesin asuinrakennuksen Hobittilaksi.

Idea alkaa löytyä ..

Keskustelin Hobittilastani Paulan kanssa, joka antoi työhöni mielenkiintoisia parannusehdotuksia, joita pyrinkin toteuttamaan. Esimerkiksi hän ehdotti erilaisten ja erikokoisten ikkunoiden teettämistä asuintoihin, jotta asunnot olisivat yksilöllisiä ja sen ulkomuoto ei muistuttaisi liikaa neuvostoajan parakkia, vaikka se vehreään rinteeseen olisikin upotettuna. Parin kanssa tällainen ajatustenvaihto oli mielestäni hyvin mielenkiintoista ja opettavaista. Toinen ihminen pohtii asioita hyvin erilaisesta näkökulmasta ja uusien ideoiden vastaanottaminen on rakentavaa. Samalla opit avartamaan omaa ajatteluasi. Joudut myös kertomaan omasta ajattelustasi toiselle henkilölle ja perustelemaan ratkaisujasi, jolloin pohdit niitä syvällisemmin. Erittäin hyvää harjoitusta lapselle itsesäätelytaitojen kehittymiseksi.

Ja tässä lopputulos

Loppujen lopuksi saimme siis toteuttaa eräänkaltaista fantasiadesignia, koska tehtävänannossa myös mainittiin, että suunnitelman ei tarvitsisi olla toteuttamiskelpoinen. Tämä helpotti tehtävään paneutumista, mutta hauskana kehitystehtävänä voisi olla toteuttamiskelpoisen yksilön suunnittelu tai pohtiminen. Koulussa oppilaat joutuisivat ratkomaan talon rakentamiseen liittyviä ongelmia ja miettimään ratkaisuja, jotta talo/rakennus voitaisiin tehdä. Tätä voitaisiin toteuttaa myös parin kanssa, jolloin kahdet aivot yhdessä voisivat tuottaa enemmän ratkaisuja kuin yhdet. Näen siis arkkitehtuurikasvatuksessa olevan paljon mahdollisuuksia lasten ongelmanratkaisutaitojen kehittämisessä ja harjoittelussa. Sen kautta lapset voivat tavallaan leikin ja mielikuvituksen avulla ratkoa ongelmia, jolloin liikutaan myös turvallisessa oppimisympäristössä.

Keramiikkamuotoilua - Tonfisk Design ja savi

30/1/2013

Tällä demokerralla pääsimme tutustumaan keramiikkamuotoiluun niin ammattilaisen avulla kuin kokeilemalla itse. Ensin menimme vierailemaan turkulaistuneessa Tonfisk Designissä. Tonfisk Designin perustivat Brian Keaney ja Tony Alfström vuonna 1999. He eivät vain lähteneet myymään yhtä tuotetta ja sitä kautta hakemaan tunnustusta vaan heidän tavoitteensa oli kunnianhimoisempi: he päättivät lähteä myymään kokonaista brändiä, koska he näkivät sen olevan pitkässä juoksussa kannattavampaa. Molemmat olivat juuri valmistuneet TAIKista eli nykyisestä Aalto yliopistosta, joten täytyy sanoa, että pojat olivat aika rohkeita. Se kuitenkin kannatti, sillä nyt Tonfisk Design on saanut pientä jalansijaa muotoilun alueella ja he ovat laajentaneet tuotantonsa Kiinaan, jotta he voisivat tarjota tuotteitta kuluttujaystävälliseen hintaan.

Tonfisk Designissä ja toinen perustaja Brian

 Kun tutustuimme yhtiön tiloihin Turussa, meidät vastaanotti toinen perustaja Brian. Hän kertoi meille mielenkiintoisesti juuri yhtiön alkuvaiheista ja mitä haasteita siihen kuului. Hän myös avarsi heidän muotoilufilosofiaansa. He uskovat uuden muodon sijaan uuden idean keksimiseen. Muotoilun maailmassa ei tarvitse koko ajan keksiä uusia muotoja ja malleja, kunhan keksit uuden idean. Tonfiskin Newton sokerikko+kermakko on hyvä esimerkki tällaisesta innovatiivisuudesta. Brian myös selosti meille tarkkaan, kuinka tuotteen valmistusprojekti etenee suunnittelusta valmistukseen saakka. Itselleni parhaiten jäi mieleen, kuinka paljon kokeiluja suunnittelu ja valmistustyö vaatii. Sekä se tosiseikka, että funktionaalisuus vaikuttaa suuresti tuotteen ulkomuotoon. Esimerkiksi Iittalan Teema-astiaston kaarevat reunat eivät johdu pelkästään esteettisestä syystä vaan käytännönseikasta valmistusvaiheessa.

Brian selostaa muottien käyttöä

Newton sokerikko+kermakko - tuleva joululahja veljelle !

Briania kuunnellessa alkoi myös ymmärtää, että kyseinen ala ei ole pelkästään kivaa käsillä puuhailua. Usein ihmisillä on erittäin kaunisteltu mielikuva muotoilijan työstä ja heidän maailmastaan. Brianin ja Tonyn työhön ei kuulu vain kippojen ja kuppien valmistus vaan koko tuotannon kaari. Tai tällä hetkellä tuotteiden sarjavalmistus on siirretty Kiinaan, mutta ilmeisesti tämäkin siirtymävaihe ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Kokonaisuudessaan käyntikerta oli hyvin avartava ja avarsi erittäin paljon muotoiluun liittyviä kysymyksiä. Erityisesti tuotteiden suunnittelussa tulee ottaa niin paljon käytännönasioita (materiaaliin ja valmistukseen liittyen), että eivät hekään voi aivan mitä tahansa valmistaa. Silti pitäisi myös valmistaa aina jotain uutta.

Tonfiskin teesetti

Tonfiskin öljy- ja etikkasetti

 Kuvataiteen peruskoulun opetussuunnitelmaan sisältyy arkkitehdin ja muotoilijan työhön tutustuminen ja minusta tämänkaltainen vierailukäynti, jonka me teimme on erittäin hyvä keino tutustua taiteilijaan ja päästä sisälle hänen työmaailmaansa. Itselleni muotoilun maailma avautui paljon paremmin kuin opettajan selostuksena luokkatilassa. Pääsimme tapaamaan itse taiteilijan, kuuntelemaan häntä, näkemään hänen työtilansa sekä kyselemään, jos meille jotain kysymyksiä heräsi. Mahtava tilaisuus siis ja kokemuksellinen elämys. Onneksemme Tonfiskin tilat ovat vartin kävelymatkan päässä koulumme tiloista, joten koko vierailuun meni vain n. 2 tuntia. Sen ei siis aina tarvitse olla koko päivän kestävä suuri ponnistus. Lasten kanssa toki näihin kertoihin sisältyy paljon aina muuta ekstratoimintaa kuten vessakäyntejä, katoavia lapasia ja pipoja, tönimisiä sekä ym. Kuitenkin itselleni jäi ehdottomasti positiivinen mielikuva käynnistämme ja voin sanoa sisäistäneeni jotain.

Tonfisk Design tuotteet ovat keramiikkatuotteita, koska ne ovat valmistettu savipohjaisesta materiaalista posliinista. Koululle ja kuviksen luokkaan palattuamme me tutustuimme keramiikan toisen materiaaliin punasaveen. Punasavea on erilaisia riippuen sen koostumuksesta. Se on kuitenkin yleisimpiä materiaaleja, joita koulussa käytetään. Siksi on hyvä tutustua juuri kyseiseen savimateriaaliin. Kävimme opettajan johdolla läpi yleisimpiä saven käsittelyyn ja muotoiluun liittyviä seikkoja, jotka tulee muistaa savea työstäessä sekä savituotteita suunnitellessa. Esimerkiksi oma tehtävämme oli jonkin säilytysrasian valmistaminen, jolloin esimerkiksi pallotekniikka on hyödyllinen sen valmistuksessa. Muodosta savesta kaksi syvää kuppia, jonka jälkeen laitat toiseen kuppiin sanomalehdistä muotoillun pallon. Laitat kupit yhteen, jonka jälkeen muotoilet ne yhteen palloksi. Tämän jälkeen voit muotoilla mieleisesi säilytysrasian. Tämän jälkeen voit rautalankaleikkurin avulla leikata rasian kannen helposti. Tai ainakin näin se tapahtuu teoriassa. Helppous riippuu siitä, kuinka paksu sinun rasiasi reunat ovat ja kuinka koristeellinen rasiasi ulkomuoto on. Itse halusin valmistaa kookospähkinännäköisen säilytysrasian, jonka karhea pinta meni pilalle, kun jouduin liian voimakkaasti käsittelemään sitä leikatessani kantta. Tämän vuoksi tein rasian muodon uudestaan, sitten leikkasin ja vasta tämän jälkeen viimeistelin pinnan. Tavallaan kantapäänkautta-opittu-kokemus oli hyvä, koska sain heti käytännössä kokea, mitä muotoilijan työ on; kokeiluja,ongelmanratkaisua, kokeiluja, ongelmanratkaisua ja kokeiluja.

Kookospähkinä saamassa väriä pintaan

 Oma ideani savityöhöni syntyi saven väristä, joka mielestäni muistutti kookospähkinän väriä. Olimme juuri puhuneet turhista muotoilutuotteista ja esille olivat tulleet banaani-, rypäle-, ja muut hedelmärasiat. Tavallaan työni on siis myös herättely turhamaisuuteen sillä kookospähkinä ei luultavasti tarvitse omaa säilytysrasiaa. Vai oletteko joskus pelänneet hajottavanne kookospähkinän kovan kuoren? Itse ajattelin sijoittaa rasian keittiöön ja säilöä rasiassa kenties muita pähkinöitä tai opiskelijakaverini antoi ihanan idean säilyttää kookoshiutaleita rasiassa ! Savitöiden polton jälkeen maalasin kookospähkinäni tumman ruskealla sävyllä käyttäen pulloväriä. Pullovärin valitsin vain sen vuoksi, että siitä löytyi valmiiksi ruskeaa, jolloin pystyn sekoittamaan siitä ja mustasta tummanruskean sävyn. Parempi valinta olisi ollut akryyliväri, mutta päällystän kookospähkinän sisuksen viellä erikeeper-liimalla, niin se on valmis tarjoilemaan kookoshiutaleita !

Se mitä jäin tällä kertaa kaipaamaan opetuksesta oli pohdinta, mitä kaikkea tulee ottaa huomioon, kun työskentelet lasten kanssa käyttäen savea. Savi on nimittäin erittäin omanlaisensa materiaali ja vaatii paljon ennakkotyötä ja -suunnittelua, jos teettää savitöitä lasten kanssa luokassa. Itse tein juuri SO4-harjoittelussa lasten kanssa savitöitä ja tein paljon taustatutkimusta savesta ja kyselin paljon opettajaltani, mitä kaikkea tulee ottaa huomioon. Olemme kuitenkin opiskelemassa kuvataiteen opettajiksi ja tämä on mielestäni tärkeä asia muistaa meidän opetuksessamme.Välillä meidän tulisi pysähtyä pohtimaan, mitä ongelmia ja asioita saattaa tulla eteemme, jotta osaisimme myös niihin varautua.

Lähteet:

Tonfisk Design kotisivu

Keramiikka

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004

AALTOilua Suomen muotoilun harjalla

23/1/2013

Alvar Aalto. Kyseisen henkilön nimi herättelee itsessä useita ajatuksia. Arkkitehtuuri. Muotoilu. Design. Aalto-maljakko. Vanha mies. Suomalainen. KUP8 -kurssilla käsittelemme arkkitehtuuria ja muotoilua ja Alvar Aalto on käsite kyseisillä aloilla Suomessa. En siis ihmetellyt, jos tutkimme kokonaisen demokerran ajan Alvar Aallon elämää, tyyliä sekä hänen tuotteitaan. 

Kotitehtävänämme oli jo ennestään tutustua Alvar Aallon tuoleihin netissä. Tunnilla tehtävänämme oli piirtää nopeasti yksi muistamistamme tuoleista. Itselleni piirtyi mieleen Aallon nojatuoli, jossa on musta istuinosa sekä puusta valmistettu aaltomaiseen muotoon suunniteltu käsinoja-jalka-yhdistelmä. Tämän jälkeen tehtävänämme oli täydentää kaverin kuvaa ja lopuksi vielä kirjoittaa johonkin kuvista kolme adjektiivia, jotka tulevat mieleen tuolia katsoessa. Tämän jälkeen tarkastelimme ylöskirjoitettuja sanoja. Melko usein toistuivat sanat yksinkertainen, joustavuus, vahva tai vaikkapa kaareva. Useita muitakin sanoja oli, mutta nämä tulivat nyt mieleen. Nämä kaikki adjektiivit ovat kuitenkin varmasti sopivat Aallon tuotoksiin, joka on suomalaisille hyvin tuttua ja melkein kuka vain osaa tunnistaa Aallon tuotteen.

Mieleeni tullut nojatuoli

Tämän jälkeen tutustuimme Alvar Aallon tyyliin tarkemmin lyhyen dokumentin kautta, joka käsitteli Alvar Aallon työhistoriaa ja erityisesti hänen tyyliänsä. Tämä auttoi meitä tulevassa tehtävässä. Opettajamme antoi meille tietyt materiaalit ja välineet, joilla meidän tuli toteuttaa jokin kaluste, joka toteuttaa aaltomaista ideaa ja tyyliä. Materiaaleina meillä oli esimerkki hammastikkuja, pahvia, jäätelötikkuja, metallilankaa sekä erilaisia kierrätettäviä materiaaleja. Aikaa meillä oli tehtävään noin tunnin verran. Yleensä tämä pelästyttää itseni, kun annetaan tietty aikarajoitus. Tällä kertaa kuitenkin itselleni tehtävä oli selkeä ja näin oman tuotokseni mielessäni heti. Päätin rakentaa pahvista ja jäätelötikuista lieriönmuotoisen tarjoilukalusteen, joka voisi myös toimia jalkapallina. Valitsin tarjoilukalusteen muodoksi lieriön, koska se edustaa mielestäni Aallon sulavaa ja kaarevaa tyyliä hyvin. Pahvi ja jäätelötikut taas edustavat luonnonmukaisten materiaalien käyttöä, jota Aalto harrasti myös paljon. Esimerkiksi jäätelötikut tuovat mieleen puuelementin, joka on hyvin yleinen Aallon tuotteissa.

Materiaaleja

Ympyränmuotoiset pahvit muodostivat kalusteen kannen ja pohjan kun taas jäätelötikuista muodostui lieriön seinät. Tosin jätin tikkujen välille ilmatilaa, jotta se ei näyttäisi liian raskaalta. Tikut maalasin kiinni kuumaliimalla, joka onnistui melko helposti. Loppujen lopuksi olin melko nopea työssäni ja itselleni jäi hyvin aikaa. Katsellessani muiden ahkeraa työskentelyä pohdin, olinko liian nopea ja oliko ideani liian yksinkertainen? Eikö Aallon kalusteet juuri ole yksinkertaisia ja päätin pysyä lopputuloksessa, johon olen tyytyväinen. Itse pidän puusta erityisesti elementtinä ja omasta mielestäni kaluste tuo esiin Aallon tyylipiirteitä kuten rimamaisuutta, muunneltavuutta ja sulavia linjoja.

Tarjoilukaluste vai ..

.. lehtiteline?

Tämän jälkeen esittelimme kukin vuorollamme oman työmme ja kerroimme, kuinka työ edustaa aaltomaista muotoilua ja pyrimme myymään omaa työtämme kuluttajille. Tehtävä oli hauska ja auttoi todella pohtimaan, mikä on oleellista Aallon tyylissä ja millaista muotoilua hän teki. Tämänkaltaiset roolileikit ovat usein myös hyvin toimivia koulumaailmassa. Lapsi oppii ongelmanratkaisun kautta pohtimaan ja ratkaisemaan ongelmia sekä oppii samalla esiintymistaitoja. Jokaisen työtä myös kommentoi yksi opiskelijatoveri, jolloin jokainen sai palautetta omasta työstään. Palautteen antaja sai myös harjoitusta rakentavan palautteen annnosta ja näin keskityimme myös tarkemmin kuuntelemaan ja tarkastelemaan toinen toistemme töitä. Opiskelijatoverit myös keksivät mahtavia ideoita kehittää tuotteita ja esimerkiksi omalle työlleni keksittiin vielä yksi lisäfunktio: lehtiteline. En itse ollut edes ajatellut asiaa, mutta loppujen lopuksi se oli itseasiassa funktioista mielestäni kaikkein innovatiivisin ja mieluisin ! Hmm. Pitäisiköhän alkaa harjoittelemaan puusepäntaitoja ja ryhtyä kehittelemään kyseistä ideaa ...

Tuotteiden esittelyä

Muiden tuotoksia - selkeää Aaltoilua !

Täikamman kanssa kampojen historiassa

22/1/2012

Uusi vuosi, uudet kujeet. Vuoden alussa aloitimme uuden kurssin eli KUP8, jossa keskitytään arkkitehtuurin ja muotoilun tutkimiseen sekä sen toteuttamiseen itse ja lasten kanssa ! Ensimmäisenä tehtävänämme oli perehtyä esinesuunnitteluun yhden esineen kautta. Perehdyin aiheeseen itsenäisesti, koska joululomalla Intiasta tuomani vatsapöpö kiusasi minua vielä, kun opiskelijakaverini tutustuivat aiheeseen tunnilla. Valitsemamme esineen tuli olla käteen sopiva pienesine kuten kynä tai tiskiharja tai vastaava. Sen historiaa tuli tutkia sekä kerätä kuvamateriaalia eri aikakausilta ja kulttuureista. Tarkemman tutkimuksen jälkeen tehtävänämme oli suunnitella esineestä koriste-esine eli muuttaa esineen käyttötarkoitus välineestä koristeeksi. Hmm. Katsotaan, miten käy !

Itse valitsin esineekseni hiuskamman. Ensiksi selvennän ja teen erottelun, että kyse ei ole hiusharjasta vaan -kammasta. Hiuskampa on hiusten ylläpitoon, koristeluun tai hygienisiin tarkoituksiin suunniteltu esine. Hiuskampoja on valmistettu niin muovista, puusta, luusta, metallista ja hopeasta. Materiaalivaihtoehdot ovat rajattomat. Hiuskammassa on ns. piikkejä, jotka on kiinnitetty varsiosaan ja joilla hiuksia harjataan. Piikkejä saattaa olla koko varsiosan mittaisesti tai sitten varsiosa voi jatkua erikseen pidemmälle, jolloin kammassa on myös kahvaosa. Allaolevassa kuvassa on esimerkkejä erilaisista hiuskammoista:

Kampoja tänään - huomaa erilaiset mallit (kuva täältä)

Entäpä kamman historia? Ei ole tarkkaa tietoa siitä, kuka on kamman ensimmäisenä keksinyt. Itselleni yllättävänä tietona tuli, että kammat ovat arkeologisissa kaivauksissa vanhimpia ihmisten keksimiin välineisiin liittyviä löytöjä. Ensimmäisten kampoja muistuttavien löytöjen uskotaan olevan v. 5500 eKr Egyptistä ja Persiasta. Kamman käyttötarkoituksen on alunperin ajateltu olevan täiden ja muiden loisten poisto.  

 

Täikampa 500-l Egyptistä

Tämän päivän täikampa - eipä ole malli paljoa muuttunut !

Hygienian ylläpitämisen lisäksi kammalla on varmasti myös aina ollut kauneuteen liittyvä tarkoitus. Kamman avulla naiset ja miehet ovat saaneet siistittyä hiuksensa ja partansa. Esimerkiksi viikinkien aikaan (800-900 -luvuilla) Iso-Britaniassa niin naisilla kuin miehillä oli tapana kasvattaa pitkät hiukset. Jotta hiukset pysyivät siisteinä tähän tarvittiin jokin apuväline. Alla on kuva Englannista löydetystä kammasta ja sen kotelosta. Kampa on valmistettu hirvensarviluusta ja raudasta. Kamman materiaalit viittaavat siihen, että sen omistaja on kuulunut keskiluokkaan.

Englannista löydetty hirvensarvikampa (800-900 jKr.)

Kamman materiaali saattoi siis entisaikaan myös kertoa omistajan sosiaaliluokasta. Useimmiten rikkaat ja hyvätuloiset omistivat norsunluusta, kilpikonnan kilvestä tai hienometalleista (kulta, hopea) valmistettuja kampoja. Myöhemmin norsunluusta ja kilpikonnan kilvestä valmistettujen kampojen tekeminen kiellettiin eläinten oikeuksien vuoksi.

Norsunluukampa 200-300 jKr

Luusta tehty kampa Sierra Leonesta (Afrikka)

Kammalla on ollut myös koristeellinen tarkoitus sen koko historian ajan. Kiinassa naiset käyttivät erityisen paljon hiuskoruja koristamaan heidän ulkoasuaan. Hiuskoriste kiinnitettiin hiuksiin koristeena tai kampa saattoi myös pitää kampauksen yhtenä kokonaisuutena. Kampa on myös saattanut kuulua papin asusteisiin 1000 -luvulla. Englannista on nimittäin löydetty norsunluusta tehty kampa, jota on käytetty uskonmenoissa ja jossa on selkeästi merkitykseltään uskonnollisia kaiverruksia. 

Kullattu koristekampa, Kiina. (900-l)

Englannista löydetty norsunluukampa (1000 -l. jKr.)

Symbolisesti kammalla on ollut myös hyvin merkittävä tehtävä. Kampaa pidettiin aikoinaan hyvin intiiminä esineenä, koska sitä ei sen käyttötarkoituksen vuoksi (täiden ja loisten poisto) jaettu kenenkään muun kanssa. Tästä tuli hyvin yleinen metafora runoudessa ja tarinoissa intiimiydestä. Eli kampaan liitettiin henkilö itse ja sen luovuttaminen toiselle henkilölle kuvasti oman itsensä luovuttamista. Tämän vuoksi kampa oli myös suosittu lahja aviopuolisolle.

Naisen kampa 1400-1500 -l. Keski-Euroopasta

Kamman käyttöhistoria ulottuu siis kauas historiaan ja käyttötarkoituksia on ollut useampia. Meidän tehtävänämme oli kuitenkin kehitellä käyttöesinettä niin, että se olisi koriste-esine. Lähdin assosioimaan erilaisia ideoita luentolehtiööni ilman sen tarkempaa pohdintaa. Selkeästi juuri palaamastani Intiasta syntyi ensin vaikutteita ekoihin versioihin, mutta päässni alkoi kehittyä suomalaiseen sisustukseen liittyvä idea.

Luonnostelua ..

En muista, mistä sain ideani, mutta mieleeni piirtyi kuva suuresta puisesta kammanmuotoisesta esineestä ison huoneen seinällä. Suuri pehmeämuotoinen kampa olisi valmistettu vaaleasta koivupuusta ja sen leveys lähentelisi 2 metriä ja korkeus voisi olla puolen metrin luokkaa. Kyseessä olisi siis suuri sisustuselementti. Mielestäni kyseinen idea toimi paremmin tehtävänannon kannalta ja toteutin kyseisen työn.

Kampa ylhäällä ja luonnostelua kamman sijoittelusta johonkin huoneeseen

Kuva työstäni lähempää, jotta puun pinta tulisi esiin.

Kuvat eivät kuitenkaan selkeästi tuo työtäni esiin positiivisessa mielessä. Esteettisesti koristeltu ja intiahenkinen luonnos olisi ollut parempi. Ideana massiivinen kammanmuotoinen suuri puuteos olisi mielestäni vaikuttava ja hieno sisustuselementti. Kamman käyttötarkoitus on myös muuttunut täysin, sillä tämän kokoluokan kammalla hiusten harjaaminen olisi kenties liian hankalaa ja suoraan sanottuna mahdotonta.

Lasten kanssa tämänkaltainen työskentely olisi mielenkiintoista ja kehittäisi lasten ongelmanratkaisutaitoja. Ensin lapsen tulee perehtyä tarkemmin esineen muotoihin ja selvittää, miksi tai mistä kyseisenkaltainen muoto on syntynyt. Historia saattaa tuoda myös muita mielenkiintoisia seikkoja esiin esineen historiasta. Tehtävä on siis hyvä toteuttaa yhdistettynä mm. historian oppiaineeseen. Taustatyön jälkeen oman esineen suunnittelu ja toteutus saa uudenlaisen lähtökohdan ja oppilas osaa huomioida uusia asioita suunnittelussa. Oman lähiympäristön esineet saavat siis tehtävän kautta aivan uusia näkökulmia.

Omaa elokuvaa tekemässä - Dos Mañanas

Mediailmaisun suurprojektimme sai alkunsa 19. marraskuuta pienryhmämme kesken kokoontumalla pieneen aivoriiheen tunnelmalliseen kahvilaan. Paikan valinnalla oli meidän pienryhmällemme (Annukka, Erkka ja Jemina) merkitystä, koska halusimme olla mahdollisimman rennossa ja inspiroivassa ympäristössä. Aivoriihessä heitimme kehiin kaikki mahdolliset ideat ja jokaista jäsentä kuunneltiin tasavertaisesti. Pikkuhiljaa esiin nousi tiettyjä teemoja ja aiheita, joita halusimme kuvata. Loppujen lopuksi teemaksemme valikoitui kahden erilaisen elämänasenteen kuvaaminen. Suhtautumalla asioihin positiivisesti tai negatiivisesti voi vaikuttaa paljon omaan elämäänsä ja kuinka sen näkee. Halusimme tuoda esille tämän kahden eri asenteen eron kuvaamalla kahden eri henkilön aamuja. Toinen henkilö suhtautuu asioihin positiivisesti ja toinen negatiivisesti. Aiheen valittuamme puhuimme myös kohtauksista, mitä tapahtumia elokuvassa olisi, millaisia tehokeinoja tai tyyliä haluaisimme käyttää. Sovimme myös kuvausaikataulusta, jonka jälkeen ensimmäinen kertamme sai päätöksen. Ideointikerrasta jäi itselleni hyvä mieli ja koin, että kaikkia kuunneltiin. Tiesin, että projektistamme tulisi mielenkiintoinen kokemus.

Seuraavan kerran näimme ryhmämme kanssa jo kuvausten merkeissä. Tässä välissä Erkka oli luonut elokuvastamme skriptin eli kuvakäsikirjoituksen, joka auttoi meitä tulevaisuudessa jäsentämään elokuvan etenemistä ja että millaisia kohtauksia me tulemme kuvaamaan. Ensimmäinen kuvauskertamme oli jo 26. marraskuuta illalla. Kuvauspaikkoina toimivat Annukan ja Erkan sekä Erkan äidin kodit. Kuvasimme tällöin kaikki sisäkohtaukset ja arvoimme päähenkilöiden esittäjät. Jokainen ryhmän jäsenemme oli itseasiassa toiveikas olemaan mahdollisimman vähän kameran edessä. Mieluusti jokainen olisi ollut sen takana. Itselleni osui negatiivisen elämänasenteen omistavan henkilön esittäminen. Itseasiassa oli hyvä joutua paljon kameran eteen sekä kokeilla kuvaamista itse. Tällöin sai projektista enemmän irti. Tosin näyttelijäroolin vuoksi kameran käyttäminen jäi itselläni selkeästi vähemmälle. Lisäksi näyttelemisessä oli jo tarpeeksi haastetta, sillä sain huomata, kuinka vaikeaa näytteleminen itseasiassa on. Kunnioitukseni ja arvostukseni näyttelijöitä kohtaan nousi siis huomattavasti. Sisäkuvauksissa kuvaushaasteeksi muodostui oikeanlaisen valon saaminen kuvaan, jotta henkilöiden ilmeet ja tunnetilat näkyivät kameralle. Ensimmäinen kuvaussessiomme kesti noin 4-5 tuntia, mutta teimme useita ottoja ja huolellista työtä. Sisäkuvaukset saimme kuitenkin purkkiin ja oli aika sopia seuraavan kuvauskerran aikataulu.

Ulkokuvaukset päätettiin suorittaa aikaisin aamulla, jotta valaistus olisi aamuhämärän kaltainen. Tällöin elokuvan katselija pystyy samaistumaan hyvin aamutunnelmaan ja elokuva tuntuisi mahdollisimman uskottavalta. Seuraava kuvauskertamme oli 10. joulukuuta aamusella. Ryhdyimme saman tien kuvaushommiin ja kuvasimme ensin Annukan ulkokohtaukset. Näin saimme paremmin kuvan siitä, miten hänen roolinsa juoni etenee. Samoin teimme minun roolihahmoni kohdalla. Jälleen kerran eleiden ja ilmeiden uskottava esittäminen tuntui haastavalta. Ulkokuvauksissa valon puolesta ei tarvinnut murehtia, mutta tällöin kameran liikkeen pitäminen tasaisena ja lähennys/loitonnus olivat uusia haasteita. Myös kuvauspaikkojen tuomat haasteet (kylmä ilma, melu, autot) toivat oman mielenkiintoisen lisän kuvaamiseen. Ulkokuvaukset sujuivat melko kivuttomasti ja nopeaan tahtiin. Saatuamme viimeisen kohtauksen purkkiin jäi meidän elokuvaprojektimme joululoman ajaksi muhimaan.

Seuraava tapaamiskertamme oli siis vasta tammikuun puolella, jolloin tarkoituksenamme oli editoida elokuvaamme Jeminan luona iMovie -ohjelmalla. Itse olin kuitenkin vielä 17. tammikuuta Intian reissuni jälkeisessä vatsataudissa ja en valitettavasti päässyt osallistumaan. Muu ryhmäni päätti kuitenkin kokoontua, jotta projektimme etenisi eteenpäin. Ryhmän jäseneni kuitenkin informoivat minua, mitä he saivat aikaan ensimmäisellä editointikerralla ja olivat onneksi hyvin ymmärtäväisiä poissaoloni suhteen. Vaikka sairastuminen on erittäin ymmärrettävä syy olla poissa ryhmätapaamisista, ryhmätyöskentelyssä tulee aina huono omatunto, jollet pysty osallistumaan kaikkeen työskentelyyn ja tehtäviin. Erityisesti meidän kaltaisessa ryhmässä, jossa vallitsi hyvä ryhmähenki ja yhdessä tekemisen meininki. Ryhmäni sai erittäin paljon aikaan jo tällä editointikerralla ja jäljelle suurimmalti osin äänimaailman lisääminen ja erilaisten siirtymien viimeistelyt.

Seuraava editointikerta oli 24. tammikuuta ja työmme jatkui siis siitä, mihin ryhmäni oli viimeksi jäänyt. Valitsimme elokuvaamme sopivan taustamusiikin, joka aluksi tuntui hankalalta valinnalta. Musiikki tulisi kuitenkin vaikuttamaan paljon elokuvan tunnelmaan ja se saattaa johdatella katsojaa hyvinkin paljon. Tämän vuoksi musiikin valintaa piti pohtia tarkkaan. Lopulta päädyimme espanjalaisen musiikon XX kappaleeseen. Ensin vierastin valitsemaamme kappaletta sen espanjalaisen ja välimerellisen tunnelman vuoksi. Pohdin, että kuinka se sopisi elokuvamme talviseen ja suomalaiseen maisemaan, mutta kappaletta ja elokuvaa sovittaessa yhteen ja niiden pyörittely sai kuitenkin mielipiteeni muuttumaan. Musiikin rentous ja letkeys sopii elokuvan aamutunnelmaan ja muutamat kitarariffit tuovat mahtavia ääniefektejä tiettyihin kohtauksiin. Esimerkiksi koirankakkakohtauksen kohdalla on mahtavia kitarasärösointuja. Tämän kertainen editointikerta jäi lyhyemmäksi (n. 2 h) ja sovimme vielä viimeisen viimeistelykerran, jolloin tekisimme loppuviilaukset ja siloittelut.

Projektimme oli siis aika lyödä purkkiin 29. tammikuuta, jolloin sovitimme kappaleen elokuvaamme ja teimme viimeiset äänisäädöt. Elokuvamme nimi myös meni vaihtoon aivan viime hetkellä ! Elokuvamme projektinimi oli melkeinpä koko ajan Kaksi aamua, mutta itseäni kyseinen nimi ei tyydyttänyt. Kaksi aamua oli kovin tavallinen ja minusta liian oletettava. Editointityöskentelyn aikana itselleni heräsi espanjalaista elokuvamusiikkiamme kuunnellessa ajatus elokuvaprojektimme nimen muuttamisesta espanjankieliseksi. Kaksi aamua siis muuttui "Dos mananas" nimiseksi elokuvaksi. Espanjankielinen nimi tuo mielestäni elokuvaan enemmän mysteeriä, koska kaikki eivät välttämättä tiedä, mitä se tarkoittaa. Espanjankielinen nimi tuo myös yhteyden valitsemaamme musiikkiin. Näiden pienten hiomisten jälkeen saimme tyytyväisinä katsoa valmiin elokuvamme. Jokainen varmasti huokaisi syvään ptikän projektimme jälkeen, mutta se huokaisu oli myös hieman haikea. Yhteistyöskentelymme sujui mielestäni hyvin ja jokainen oli projektissa täysillä mukana. Uskon myös jokaisen olevan tyytyväinen lopputulokseen ja työskentelyymme. Tosin itseäni jäi harmittamaan, kun en pystynyt osallistumaan ensimmäiseen editointikertaan, jolloin muu ryhmä editoi elokuvaa monta tuntia. Tosin en kipeytymiselleni voinut mitään ja olin muilla kerroilla mukana. Tämä on niitä ongelmakohtia ryhmätyöskentelyssä, kun aikataulut eivät kohtaa tai tulee muita esteitä. Nämä kenties olivatkin projektin aikana suurimpia kohtaamiamme haasteita.

Elokuvaprojektimme sai loppuhuipennuksen keskiviikkona 6.2 Elokuvagaalassa Educariumilla. Pienellä vaivalla saimme hienon päätöksen projektillemme, joka kuitenkin vei useampia tunteja. Itseasiassa laskimme työtunteja kertyneen yhteensä 21 tuntia. Tuntimäärä on aika tarkalleen se, mitä työskentelyyn on opetussuunnitelmassa arvioitu menevän. Uskon työmäärän ylittyneen, ellemme olisi istuneet rauhassa 4 tuntia silloin kahvilassa ja pohtineet tarkkaan yhdessä toisiamme kuunnellen mitä haluamme tehdä. Tämä on myös tärkeä asia, kun tämänkaltaisia projekteja toteutetaan koulussa. Oppilaiden pitää kuunnella toisiaan ja huomioida muiden mielipiteet. Työskentely sujuu paljon mukavemmassa ilmapiirissä ja sujuvammin, kun kaikki ovat tietoisia ja tyytyväisiä sovittuihin ratkaisuihin. 

Tämänkaltainen pidempi projekti koulussa on oppilaille sekä opettajalle haastava. Helposti työtunnit kasvavat suuriksi ja joku ryhmän henkilöistä päätyy tekemään työn puoliksi yksin. Samalla opettajalla on kuitenkin mahdollisuus jakaa vastuuta oppilaille ja oman elokuvan tekeminen saattaa olla hyvin motivoiva tapa siihen. Työskentelyn aikana oppilaat oppivat ryhmätyötaitojen lisäksi paljon elokuvien suunnittelusta, toteutuksesta sekä esitysnäytöksen avulla myös voidaan pohtia elokuvan levitykseen ja kaupallistamiseen liittyviä kysymyksiä. Tämän kaltainen projekti voidaan helposti levittää oppiainerajat ylittäväksi tehtäväksi. Äidinkielessä voidaan kirjoittaa vuorosanoja ja kuvakäsikirjoitusta ja tutkia muuten elokuvia. Liikunnassa voidaan etsiä kuvauspaikkoja tai harjoitella vaikkapa elokuvassa toteutettavia "stuntteja". Musiikissa harjoitellaan äänimaailman luomista ja voidaan tutkia erilaisia elokuvamusiikkeja. Kaiken työskentelyn ei tarvitse siis rajoittua kuvataiteen tunneille ja tämän jälkeen opettajalle ylimääräisiksi ylitöiksi kotiin. Elokuvan tekemisestä voi saada mielenkiintoisen koko luokan tai useamman pikkuryhmän projektin kuten me teimme. Tämän kaltaisten projektien läpikäyminen on yleensä oppilaita kasvattava kokemus ja hyvin mieleenpainuva. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Elokuva-analyysi

1/2/2013

Kun kerrot käyttäneesi elokuvaa opetuksesi apuna, useimmiten ihmiset ajattelevat sinun olevan vailla omia ideoita ja että haluat päästä opetuksessa mahdollisimman helpolla. Mutta kuten opetuksessakin on laatueroja, on niitä myös elokuvissakin. Hyvän elokuvavalinnan avulla voit tuoda opetukseesi lisää tietoa oppikirjojen ulkopuolelta ja ennen kaikkea elokuvan katsominen on usein oppilaita motivoivaa. Ainakin minusta tämä kuulostaa paremmalta vaihtoehdolta oppitunnille, kuin perinteinen "lukekaa sivut x-y ja kirjoittakaa tämä kalvo ylös" -oppitunnin rakenne. Mielestäni elokuvat siis kokevat edelleen aliarvostettua mainetta ja asennetta niiden opetusmahdollisuuksia ajatellen. 

Jos elokuvia käytetään opetuksen tukena, on myös tärkeää keskustella oppilaiden kanssa niiden sisällöistä sekä laadusta. Samalla opetetaan siis lapsia analysoimaan ja tulkitsemaan elokuvia. Tällöin lapset oppivat itse arvioimaan elokuvan sisältöjen paikkansapitävyyttä, elokuvan luotettavuutta, kontekstia sekä itse laatua. Oppilaiden tietoisuus elokuvista kasvaa ja näin he osaavat suhtautua kriittisesti ja arvioida niitä. Tämä minusta edistäisi elokuvien käyttöä opetuksessa ja samalla lapsen kuvanlukemisen taidot kasvaisivat.

Parhaiten näitä taitoja oppii tietenkin katsomalla elokuvia ja analysoimalla niitä. Opettaja ja oppilaat voivat ensin keskustella elokuva-analyysin tekemisestä ja käydä tunnilla läpi esimerkkejä erilaisista huomioitavista asioista. Me luimme taustamateriaaliksi Pertti Näräsen "Elokuva-analyysi luokkaopetuksessa", joka tarjosi mielestäni erittäin hyvän peruspaketin elokuva-analyysin teolle. Artikkelin lukeminen auttoi itseä kiinnittämään huomiota elokuvaa katsellessani erilaisiin asioihin ja arvioimaan niitä. Samoin tulkintoihin liittyvät ajatukset ja kysymykset laittoivat minut miettimään ja pohtimaan asioita elokuvan katselun aikana. Itse asiassa Näräsen artikkeli olisi hyvä lukea aina ennen elokuvan katsomista, sillä itsestäni tuntui, että syvennyin elokuvaan ja sen sanomaan paljon paremmin. Tällöin sain elokuvasta paljon enemmän irti. Myös taustatietojan etsiminen elokuvan jälkeen täydensi elokuvakokemustani ja ymmärrystäni elokuvasta.

Itseasiassa elokuva-analyysin teko osoitti minulle, kuinka liukuhihnamenetelmällä usein katson elokuvia. En pysähdy juurikaan ajattelemaan sen toteutuskeinoja, tulkitsemaan tai pohtimaan siitä herääviä kysymyksiä tai saatikka etsimään jälkeenpäin lisää taustatietoa elokuvasta. Kaikki nämä kuitenkin tekivät minun elokuvakokemuksestani kokonaisen ja toivottavasti myös jatkossa jaksan panostaa elokuvia katsellessani samanlaisesti kuin tässä tehtävässä.

Itse tein elokuva-analyysini japanilaisesta Kikin lähettipalvelusta, jonka olin nähnyt aiemmin, mutta olin ilmeisesti katsonut elokuvan juuri liukuhihnatekniikalla. Nimittäin elokuvan katsoessani en muistanut juurikaan elokuvan sisältöä ja kohtauksia, joten sen katsominen oli kuin uutta minulle. Elokuvan tekijä Hayao Miyazaki ja hänen elokuvansa ovat minulle tuttuja ja pidän hänen teoksistaan erityisen paljon. Halusin myös valita jonkin muun kuin Disney-elokuvan (joista kyllä pidän !) ja Miyazaki oli minusta erittäin hyvä valinta.

Lopuksi kirjoittamani analyysi Kikin lähettipalvelusta:

Japanin vastaus Disney -elokuville   

Disney on useiden vuosikymmenien ajan hallinnut lasten elokuvien markkinoita ja luonut useita mestariteoksia. Disneyn elokuvat ovat käsite, koska nykypäivänä melkein jokaisen sukupolven jäsen on nähnyt Disney -elokuvan ja tuntee niiden luonteen. Joskus kuulee jopa käytettävän adjektiivia ”disneymäinen”. Joillekin se voi tarkoittaa onnellista, joillekin ennalta-arvattavaa, laulupainoitteista tai lapsille tarkoitettua elokuvaa. Kuitenkin keskustelijoilla on melko samanlainen käsitys siitä, mitä kyseinen adjektiivi tarkoittaa. Disney on kaikille tuttu. Disney -elokuviin yhdistetään positiivisuus ja hyvyyden ylistys. Joskus Disneyn elokuvat saavat jopa moitteita liiasta pumpulimaisuudesta, eli asioiden pehmittämisestä ja realistisuuden karsimisesta. Elokuvat eivät haasta lapsia miettimään tai pohtimaan sankarin tekoja.

Sen sijaan Japanin Walt Disney, Hayao Miyazaki, sen tekee. Mielestäni hänen elokuvansa ovat ruokaa niin silmille kuin sielulle. Hayao Miyzaki ja hänen ystävänsä Isao Takahata perustivat  studio Ghiblin v. 1985, koska nämä kaksi taiteilijaa kokivat itsensä rajoitetuiksi muissa studioissa ja ainoana keinona päästä toteuttamaan itseään oli perustaa oma studio. Ghiblin työryhmä on pieni ja sen jokainen jäsen on tasavertainen. Vuosien saatossa studion budjetit ja aikataulut ovat venyneet, joka kertoo heidän halustaan pitää yllä korkeaa tasoa laadun ja sisällön suhteen. Sen he ovat myös mielestäni tehneet, sillä elokuvien taso on 80-luvulta lähtien pysynyt korkeana tai jopa noussut.

Kikin lähettipalvelu (1989) oli Miyazakin ja Ghiblin ensimmäinen katsojamenestys Japanissa, jonka jälkeen muut elokuvat ovat järjestään olleet myyntimenestyksiä. Elokuva on myös minun elokuva-analyysini valinta. Olen nähnyt Miyazakin muitakin elokuvia (Liikkuva linna, Henkien kätkemä) ja pidän hänen ajatuksia herättävästä tyylistään sekä kauniista piirrosjäljestä. Vasta elokuvan katsomisen jälkeen luin elokuvaan liittyviä taustoja ja sain tietää sen historiallisesta vaikutuksesta Miyazakin uralla. Miyazakin elokuviin sisältyy paljon merkityksellisiä kuvia ja tapahtumia, joita tulee osata lukea elokuvan ymmärtämiseksi. Lapsille näiden merkitysten ymmärtäminen tai huomaaminen voi olla haasteellista. Tällöin lapsi tarvitsee seurakseen aikuisen henkilön, jonka kanssa jakaa näitä kokemuksia ja kysymyksiä. Myös Kikin lähettipalvelu sisältää paljon piilotettuja viestejä ja metaforia, jonka vuoksi ajattelin sen olevan erittäin hyvä elokuva katsoa koulussa. Opettaja ja oppilaat voivat saada hyviä keskusteluja elokuvan kontekstuaalisista ja esteettisistä sisällöistä.

Seuraavaksi kerron omia tulkintojani ja havaintojani, jotka tein elokuvaa katsoessani. Näränen erottelee artikkelissaan Elokuva-analyysi kouluopetuksessa (1999) kaksi erilaista lähtökohtaa analyysin tekoon: kontekstuaalinen ja tekstuaalinen. Hänen kehittelemässä analyysimallissa edetään tekstuaalisen sisällön tarkastelusta kontekstuaaliseen. Itse noudatan myös tätä mallia omassa analyysissani.

Elokuvajuliste

Noitatytön tarina eurooppalaisessa miljöössä

Kikin lähettipalvelun päähenkilö on 13 -vuotias Kiki -tyttö. Kiki on noita ja noitien pitää 13 -vuotiaana viettää yksi vuosi omillaan. Kiki on luonteeltaan innostunut, eloisa ja peloton nuori tyttö, koska hän ei esimerkiksi ole lainkaan peloissaan joutuessaan lähtemään pois kotoa. Kotoa lähtiessään hän joutuu kuitenkin kohtaamaan itsenäistymiseen liittyviä haasteita ja vahvistamaan luottamusta itseensä. Esimerkiksi hän kohtaa syrjintää ja halveksuntaa, joka on melkein nujertaa hänet. Loppujen lopuksi hän voittaa nämä tuntemukset ja hän voittaa itseluottamuksensa takaisin.

Tämän kasvutarinan aikana hänen mukanaan kulkee mm. hänen paras ystävänsä Jiji, joka on kissa. Kiki ymmärtää hänen puhettaan, mutta ei kenenkään muun eläimen, joka on mielestäni mielenkiintoista. Kun Kiki melkein menettää noitavoimansa, myös hänen kykynsä ymmärtää Jijin puhetta katoaa. Tämä on elokuvassa merkittävä kohtaus ja jäi itsellenikin mieleen. Jijin läsnäolo myös vähenee elokuvan edetessä, mikä kenties kertoo Kikin aikuistumisesta. Kuten lapsillakin, Kikillä tosielämän ihmissuhteet lisääntyvät kasvaessa ja mielikuvitusystävät vähenevät. Jiji on todellinen hahmo, mutta kenties Kiki aiemmin kuvitteli ymmärtävänsä tämän puhetta? Tämä on oma tulkintani.

Muuttaessaan pois kotoa Kikin pitää löytää itselleen kaupunki, jossa viettää vuotensa. Uudessa kaupungissa hän tapaa ystävällisen leipuritädin Osonon, josta muodostuu Kikille eräänlainen äitihahmo. Hän tarjoaa Kikille ullakkohuonetta leipomon yläkerrasta ja auttaa Kikiä lähettipalvelun laittamisessa alulle. Tombo taas tuo elokuvaan romanttista vivahdetta, koska hän on suunnilleen Kikin ikäinen poika, joka ihastuu Kikin (luudalla) lentotaitoon ja luultavasti Kikiinkin. Elokuvassa seurataan Kikin kamppailua omien tunteidensa, joita hänellä on Tomboa kohtaan, kanssa.

Kiki ja Tombo

Merkittävä henkilö Kikin henkisen kasvun kannalta on Ursula. Ursula on nuori taiteilijanainen, joka asustelee yksin metsässä. Hän tekee suuren vaikutuksen Kikiin. Kikin melkein menettäessä noitavoimansa, Ursula valaa uskoa häneen: niin puhumalla kuin oman taiteensa kautta. Kiki on nimittäin otettu, kun Ursula on maalannut kuvan hänestä ensitapaamisen jälkeen. Hänen itsetuntonsa kohoaa, koska kokee olevansa jonkin niin hienon teoksen arvoinen. Uskon, että viisaiden sanojen tai taideteoksen lisäksi Ursulan esimerkki itsenäisestä naisesta  villin luonnon keskellä valoi uskoa nuoreen tyttöön.

Elokuvassa juoni etenee suoraviivaisesti ilman takaumia tai kuvaten montaa tarinaa päällekkäin. Elokuvassa keskitytään pelkästään Kikin tarinaan. Elokuvassa on vaikea hahmottaa ajankulua, koska vuodenajat eivät vaihtele tai muutenkaan ajasta ei juuri puhuta. Jotenkin katsojalle välittyy siis kuva, että kaikki tapahtuu todella nopeasti, koska tapahtumat seuraavat toisiaan. Koska kyseessä on kuitenkin kasvutarina, tämä on ristiriidassa elokuvasta välittyvään ajankuluun.

Tapahtumapaikat eivät elokuvassa juurikaan vaihtele. Alussa ollaan Kikin kotipaikassa, mutta siirtymän jälkeen pysytään kaupungissa tai sen lähialueella. Tosin tapahtumien paikat vaihtelevat korkeuden mukaan: välillä ollaan maan päällä ja välillä taivaalla. Kikin liitäessä taivaalla hän on omillaan. Taivas on hänen valtakuntaansa ja muut ihailevat hänen lentäessään luudallaan. Heti maan päällä hänen huokuva itsevarmuutensa, joka hänellä on luudan kanssa lentäessään, katoaa. Tämä kenties kuvaa hänen taisteluaan oman itsensä hyväksymisestä muiden joukossa. Miyazakin luomat maisemat, joita katsoja näkee Kikin lentäessä yläilmoissa, ovat kauniita. Miyazaki pääsee itseasiassa oikeuksiinsa, kun elokuvassa näytetään maisemakuvia meren rannasta tai kaupungista. Kaupunki on hyvin eurooppalainen ja Miyazaki kuvaa sen arkkitehtuuria hyvin tarkasti pienin yksityiskohdin. Itselleni juuri kaupunki ja sen tarkka kuvaus herätti kysymyksiä, kuinka tarkkaan japanilainen Miyazaki on osannut kuvata kaupunkia, joka on kuin suoraan Euroopan mantereelta? Seuraavaksi pääsenkin analyysin vaiheeseen, jossa pohdin juuri näitä kysymyksiä eli elokuvaan liittyvää kontekstia.

Mitä on tarinan taustalla?

Kikin lähettipalvelu on piirroselokuva kaikenikäisille. Elokuvan sisältö tarjoaa aineksia niin aikuisille ja kuin pienemmillekin katsojille. Kuten aiemmin mainitsin, itseasiassa nuoret katsojat saavat elokuvasta varmasti eniten irti aikuisen kanssa katsoessa ja keskustellessa. Miyazakin kuvainnollinen ohjaustyyli voi olla liian haasteellinen, jos lapsi ei vielä ole tottunut lukemaan viestejä ja symboleja kuten aikuinen on useita elokuvia nähneenä ja kulttuurisen ymmärryksen kasvettua.

Elokuva on Hayao Miyazakin ohjaama ja käiskirjoittama, mutta tarina perustuu alunperin japanilaisen Eiko Kadonon lastenkirjaan Majo no takkyūbin. Elokuva on ilmestynyt jo vuonna 1989 ja on Miyazakin omistaman Ghibli studion yksi tärkeimpiä teoksia, nimittäin Kikin lähettipalvelun jälkeen studion muut elokuvat on aina huomioitu mediassa ja ovat saavuttaneet mainetta. Kiki on edelleen tunnettu ja arvostettu elokuva ja edelleen ajankohtainen. Miyazaki on maininnut, että hän halusi kuvata itsenäistymiseen liittyviä aiheita elokuvassaan vakavasti ja tuoda esiin siihen nykypäivänä liittyvää monimutkaisuutta. Aiemmin nuoren kotoa lähtö ja taloudellisen itsenäisyyden saavuttaminen loivat pohjan myös henkisen itsenäisyyden saavuttamiselle. Nykypäivänä nuoret ovat kuitenkin tottuneita vieraisiin ympäristöihin ja taloudellisen itsenäisyyden saavuttaminen on helpompaa. Tämän vuoksi henkisen itsenäisyyden saavuttaminen on muuttunut ja kenties vaikeutunut. Sen sijaan, että nuoren täytyy irrottautua kotoa ja matkustaa kauas, nuoren täytyy matkustaa sisään omaan itseensä ja tutkia, mitä sieltä oikeasti löytyy. (www.kiki.fi)

Kikin henkisen kasvun tarinaa saadaan seurata kauniissa kaupunkimaisemissa, jotka ovat itseasiassa suomalaiseen silmään melko tuttuja. Kaupunki on selkeästi saanut esikuvansa jostakin eurooppalaisesta kaupungista. Eräässä kohtauksessa nähdään myös koivupuita ja Osono tarjoaa Kikille kaurapuuroa. Itseasiassa elokuvan suunnittelu alkoi Miyazakin ensimmäisen ulkomaanmatkan jälkeen. Hän oli matkustanut Ruotsiin tapaamaan Astrid Lindgreniä elokuvaoikeuksiin liittyen. Matkalla ruotsalainen luonto ja kulttuuri tekivät häneen vaikutuksen, joka näkyy elokuvassa. Ei ihme, että elokuvan villihanhet toivat mieleen Peukoloisen retket ja kyseisen tv-sarjan. Itselleni eurooppalainen kaupunkiympäristö ja elokuvan kieli (japani) aiheuttivat ristiriitaa. Pohdin, onko kahden eri kulttuurin yhdistäminen tarkoituksenmukaista? Halusiko Miyazaki siirtää tapahtumat eurooppalaiseen ympäristöön, jotta tarinaa ja sen ongelmia ei yhdistettäisi liikaa aasialaiseen kulttuuriin? Näin katsoja ymmärtää hänen haluavan kertovan, että samat ongelmat koskevat kaikkia nuoria naisia?

Koriko kaupunki

Miyazakille tyypillistä varmuutta

Minusta Miyazaki onnistuu elokuvassa tavoitteessaan. Ennen kaikkea elokuva on uskottava ja todentuntuinen, vaikka elokuvan päähahmo on noita. Miyazaki ei kuvaa Kikin itsenäistymistä yksinkertaisesti vaan tuo esiin siihen liittyviä monia haasteita. Elokuvassa Kikin pitää muuttaa uuteen kaupunkiin, tehdä omia valintoja, saavuttaa taloudellinen itsenäisyys, löytää omat vahvuutensa ja ennen kaikkea uskoa omaan itseensä ja kykyihinsä. Elokuva olisi siksi mielestäni mainio valinta katsoa alakoulun vanhimpien oppilaiden kanssa, jotka ovat siirtymässä yläkoulun puolelle. Uuteen ympäristöön ja maailmaan siirtyminen herättää varmasti oppilaissa samoja kysymyksiä, joista voi olla helppo keskustella elokuvan kautta.

Kikin kähettipalvelu on myös oiva elokuva pohdittaessa monikulttuurisuutta. Miyazaki on itse japanilainen, mutta elokuvan tapahtumien paikkana toimii eurooppalainen tai länsimainen ympäristö. Miyazakin piirrosjäljessä on kuitenkin paljon vaikutteita japanilaisesta animesta. Esimerkiksi henkilöiden ruumiinrakenne ja kasvojen piirteet ovat animehahmoille tyypillisiä. Opetuksessa olisi mielenkiintoista oppilaiden kanssa  poimia näitä erilaisia monikulttuurisia viestejä ja merkkejä elokuvasta ja pohtia, miten ne vaikuttavat elokuvan tulkintaan ja katsomiseen. Itse kerroin elokuvan kahden eri kulttuurin sekoittumisen herättäneen ristiriitaisia katsomiskokemuksia ja herättäneen kysymyksiä sen tarkoituksenmukaisuudesta. Siksi pohdin, olisiko elokuvakokemukseni ollut kovin erilainen, jos olisin katsonut elokuvan suomen kielellä?

Miyazaki onnistuu elokuvassaan herättelemään katsojaa niin teknisillä kuin sisällöllisillä ratkaisuilla. Välillä hän antaa katsojan levätä ja vain ihailla hänen piirrosjälkeään. Katsojan silmä lepää, kun hän katselee edessä aukeavaa kaupunkia ja näkee pienen noitatytön liitelevän yläilmoissa. Kohtaukset ovat kauniita ja Miyazakin herkkä piirrosjälki sopii tarinaan, joka kertoo hennon ja  nuoren naisen kasvusta aikuiseksi. Kiki on kenties itsestään epävarma, mutta Miyazakin työskentelyssä näkee, että hän ei ole. Hänen teoksestaan uhkuu varmuus ja hänen oma tyylinsä. Elokuvassa ei ole myöskään menty oikoteitä vaan Miyazaki on pohtinut tarkkaan jokaisen juonenkäänteen ja kuvan, jonka hän haluaa elokuvaan. Tämä itsevarmuus ja itsetuntemus on tuottanut käsitteen Miyazakin -elokuvista ja niihin yhdistettävästä laadusta. Kenties pian kieleen ilmestyy myös adjektiivi ”miyazakimainen”.

Esimerkki Miyazakin herkästä ja tarkasta tyylistä

Lähteet:

Pertti Näränen: Elokuva-analyysi luokkaopetuksessa

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kikin_l%C3%A4hettipalvelu

www.kiki.fi

Valokuvaparit

Keskiviikko 7/11/2012

Mediailmaisun kurssilla tavoitteenamme on saada hyvät perustiedot ja -taidot mediailmaisusta ja sen muotojen analysoinnista. Kurssilla keskitymme valokuvien ja elokuvien tarkasteluun. Valokuvaukseen liittyvä, koko kurssin ajan kestävä tehtävämme oli tutustua valokuvaukseen omatoimisesti kantamalla kameraa mukanamme ja ottamalla mahdollisimman paljon kuvia. Tarkoituksena ei tietenkään ollut kuvata asioita harkitsemattomasti vain räpsimällä siellä täällä vaan kävimme myös heti kurssin alussa läpi valokuvaukseen liittyviä perusasioita. Kuvia otettaessa meidän tuli harjoitella näiden perusasioiden (sommittelu, rajaus, valo) kokeilua ja kenties kehittyä käyttämään niitä. 

Torstai 31/1/2013

Tehtävä kesti koko kurssin ajan, joten meillä oli aikaa toteuttaa tehtävää joululoman ajan. Itse matkustin joululomalla Intiaan, joka sopi minulle enemmän kuin hyvin. Pidän valokuvaamisesta, mutta valitettavasti valokuvaan useimmiten vain ollessani reissussa kuten useat muutkin tavalliset tallaajat.  Matkoilla ollessani olen kuitenkin toivonut omaavani paremman silmän tai itseasiassa taidon vangita oikeanlaisen tunnelman ja tarinan kuvaani. Olen siis jo aiemmin pohtinut näitä asioita, mutta kyseisen tehtävän kautta sain tietää oikeanlaisista käsitteistä ja keinoista, kuinka valokuvia voidaan ottaa. Olin siis innostunut tehtävästä ja mahdollisesta kehittymisestä siinä. Olen nimittäin myös pohtinut paremman kameran hankkimista (itselläni on tällä hetkellä Olympus D-720), mutta hankinta olisi kuitenkin arvokas ja siksi harkittava tarkkaan. Ensin haluaisin oppia tietämään valokuvauksesta enemmän ja myös syventämään harrastustani. Tämän jälkeen parempien välineiden hankinta on luultavasti ajankohtaista.

Valokuvaparini valikoitui melko helposti, sillä jo reissussa tiesin, mitä kuvia käyttäisin tehtävässä. Kotona kuitenkin kaksi kuvaa meni vaihtoon, kun muistin ottaneeni aiemmalta reissultani kaksi valokuvaa, jotka sopivat kuin nenäpäähän kyseisen tehtävänannon kanssa.  Niiden laatu ja toteutus olivat myös Intia-vaihtoehtoja onnistuneempia, joten myös tämän vuoksi kuvat valikoituivat kuvasarjaani. Kaikki kuvat ovat siis matkoiltani ja olen profiililtani reissukuvaaja. Tämän vuoksi myös valokuvaparieni kuvasarjan nimeksi tuli "Matkalla". Yksinkertaisesti. Kuvat vievät minut ja katsojan matkalle kyseiseen kulttuuriin tai kenties uusiin maailmoihin, jotka riippuvat katsojasta ja hänen mielikuvistaan. Kuvasarjan ulkoasun suunnittelin melko yksinkertaiseksi ja pelkistetyksi, koska halusin antaa kaiken huomion itse kuvalle. Ylimääräiset efektit ja härpäkkeet olisivat voineet muuttaa kuvan lukemista.

Kuvasarjassani tutkin valokuvan keinoista neljää - valoa, perspektiiviä, rajausta ja sommittelua. Ensimmäiseksi esittelin erilaisen valon käyttöä valokuvassa. Two generations kuvassa käytän myötävaloa, joka tosin saapuu hieman takaoikealta. Valo kuitenkin valaisee kuvan perheen kokonaan. Perhe oli erittäin iloinen ja avoin luonteeltaan ja halusin tämän tunteen heistä välittyvän myös katsojalle. Myötävalon avulla sain valoisan ja avaran tunnelman välittymään parhaiten.

Two generations - Udaipur / Intia

 Valokuvaparissa eli Fading power of KL olen taas vastavalon avulla pyrkinyt kohdistamaan katsojan katsetta kohti moskeijatornia ja tuomaan omaa mielikuvaani laskevan auringon hiipuvasta voimasta symboloiden islamin uskonnon hiipuvaa voimaa monikulttuurisessa Kuala Lumpurin kaupungissa. Kuvaamalla vastavaloon kamera tallentaa auringonsäteet mielenkiintoisella tavalla ja sen luoma tehokeino on joissakin tapauksissa hyvin toimiva. Useimmiten vastavaloon kuvattuna etualalla olevat henkilöt ja rakennukset näkyvät silhuetteina. Omassa kuvassani tämä ei toteudu niin voimakkaasti, mutta on hyvin yleinen keino saada vain henkilöiden ääriviivat esiin.

Fading power of KL - Kuala Lumpur / Malesia

Seuraavassa valokuvaparissa esittelin eri perspektiivien käyttöä. Alice in the Wonderland on sammakkoperspektiivistä otettu kuva Oatway Flyn kansallispuistosta. Sammakkoperspektiivi saa katsojan tuntemaan itsensä pieneksi muurahaiseksi maanpinnalla. Perspektiivin avulla voidaan siis luoda illuusio katsojalle siitä, että hän on yhtäkkiä kutistunut kuin Liisa Ihmemaahan saapuessaan. Oksien välistä paistava vastavalo tuo kuvaan myös lisää mystisyyttä ja taianomaisuutta, joka lisää kuvan satumaista tunnelmaa, jota kuvallani hain. Tämä kuva on siis otettu jo aiemmin ennen tehtävänantoa, mutta selkeästi olen tietoisesti halunnut käyttää kuvassa sammakkoperspektiiviä.

Alice in the Wonderland - Oatway Fly / Australia

Katsojalle voi myös luoda illuusion siitä, että hän pääsee seuraamaan asioita kuin lintu taivaan kannella. Tällöin kuvaaja kuvaa kohdetta ylhäältä alaspäin ja tätä kutsutaan lintuperspektiiviksi. Oma kuvani Design market on Delhin kaduilta otettu kuva. Itse olen korkean rakennuksen katolla ja olen kuvannut alhaalla olevia markkinoita. Itseäni kuvassa kiinnostavat selkeät muodot ja järjestelmällisyys, jotka syntyvät juuri lintuperspektiivin ansiosta. Jos kävelisin alhaalla kadun tasolla, tunnelma olisi aivan eri. Kaduilla vallitsisi kaaoksen tunnelma ja ihmisiä tuntuisi olevan joka puolella. Tämä on juuri mystinen puoli minusta Intiassa. Kaikki tuntuu kaaokselta, mutta silti tämä valtaisa maa toimii. Kenties asioita pitäisikin välillä siirtyä tarkastelemaan kauempaa - lintuperspektiivistä tai yleisemmällä tasolla - niin asiat näkyvät selkeämpinä. Kuten Design market kuvassa. 

Design market - Delhi / Intia

Viimeisessä kuvaparissa tarkastelin sommittelun ja rajauksen käyttöä. Lisäksi päätin kokeilla kuvien muokkaamista ja siinä käytin Gimp -kuvanmuokkausohjelmaa, jonka latasin internetistä. Kuvaparin ensimmäisessä kuvassa Above. olen pyrkinyt luomaan katsojalle mielikuvaa kaupungin ylle kiivenneistä miehistä, jotka ovat kaiken yläpuolella. Vain yläpuolella oleva lintu on heidän yläpuolellaan. Jätin siis kuvanottohetkellä jo tarkoituksellisesti paljon tilaa taivaalle. Rajasin kuitenkin osan kuvasta pois, jotta kuvasta syntyi laajakuvamainen. Minusta tämä toi jonkinlaista panoraamamaista ja jatkuvuuden tuntua kuvaan. Kuvan muokkasin myöhemmin mustavalkoiseksi, jotta se toimi hyvänä kuvaparina värikylläiselle Sunburnille. Itse olen kuvan muokattuun versioon todella tyytyväinen ja yllättynyt jopa lopputuloksesta. Useat Delhin kuvistani nimittäin näyttävät rakeisilta ilmassa olevan saasteen vuoksi. Tässä kuvassa rakeet kuitenkin loivat hienon efektin kuvaa muokattaessa ja minusta se toimii hyvin.

Above. - Delhi / Intia

Viimeisessä kuvassa taasen punainen väri leiskuu ja tuo voimakkaan tunnelman kuvaan. Jo alkuperäisessä kuvassa punainen väri oli melko voimakas, mutta halusin korostaa sitä entisestään ja lisäsin punaisen värin kirkkautta ja muuntelin myös muuten kuvan kirkkautta ja kontrastia Gimpin avulla. Sunburned on vastakohtainen kuva muutenkin Abovelle, sillä kuva on täynnä tulisen punaisia chilejä, jotka täyttävät suurimman osan kuvatilasta. Vain kuvan etuosassa on hieman tyhjää tilaa. Kuva on myös otettu hyvin läheltä toisin kuin vastaparinsa ja etualalla olevia chilejä voi melkein koskettaa. Pidän tästä valokuvatyylistä, jossa kuvaaja on mennyt niin lähelle, että katsoja voi melkein haistaa kuvassa olevien chilien tuoksun.

Sunburned. - Hampi / Intia

Itse uskon kurssilla oppineeni valokuvauksesta hieman, mutta en ehkä niin paljon kuin toivoin. Kuten useilla muillakin kursseilla käytävää asiaa on niin paljon, että paljon asioita jää itseopiskelun varaan. Näin kävi myös tällä kertaa, mutta silloin voin soimata asiasta itseäni. Tosin kaikkea ei myöskään aina voi jättää opiskelijoiden varaan vaan olisin toivonut enemmän opetusta ja syventymistä aiheeseen. Aihe oli kuitenkin itseäni kovasti kiinnostava ja olisin varmasti halunnut kuulla oppeja valokuvataidetta tehneeltä henkilöltä. 

Koulussa tehtävä toimii varmasti hyvin ja se voidaan toteuttaa usein eri tavoin: ryhmässä, yksin, pareittain, omalla ajalla, tunnilla .. Se minusta oli hyvää, että pelkkien valokuvien katselun lisäksi saimme mahdollisuuden ottaa itse paljon kuvia ja käyttää niitä. Tämä motivoi tehtävään ja kun sitä sai toteuttaa omalla vapaa-ajalla sai myös ottaa itseään kiinnostavista aiheista kuvia.