Taidekasvatus

13/5/2013 & 16/5/2013

Kevään viimeiset luennot koski taidekasvatusta ja integraatiota eri taidealojen välillä. Luennot meille piti Kimmo Lehtonen kahtena päivänä. Ensimmäisellä luentokerralla keskustelimme pääasiassa siitä, miten taide liittyy ihmisten elämään hyvin voimakkaina kokemuksina ja taiteeseen liitetään merkityksiä. Taiteen herättämistä tunteista keskustelimme "Elämänpolku" tehtävän kautta. Kuuntelimme musiikkia ja musiikista syntyneiden kokemusten ja tunteiden pohjalta piirsimme jonkin merkittävän tai tärkeän elämäntapahtuman. Keskustelimme kuvista ja emootioista, joita musiikki herätti. Keskustelimme myös siitä, kuinka musiikin kautta voidaan käsitellä vaikeita tunteita ja kokemuksia. Musiikin avulla voidaan etäännyttää oma itsensä tilanteesta ja ongelmista. Se ei kuitenkaan laita niitä syrjään, mutta musiikin avulla voidaan koettua tuskaa tai tunnetta liennyttää. Itselleni tämä on hyvin tuttu ilmiö. Esimerkiksi usein matkustellessani hoidan koti-ikävääni usein musiikin avulla.

Toinen hyvin vahva aihe ensimmäisellä luennolla oli se, miten taiteessa voidaan nähdä ihmisen ns. alitajuntaa, elämää tai ajatuksia. Tarkastelimme kuvia Lehtosen kahden vuoden terapiaistuntojen ajalta, jotka hänelle oli piirtänyt eräs 16 -vuotias poika. Hän käsitteli esimerkiksi isänsä itsemurhaa hyvin vahvasti kuvissa ja omaa äitisuhdettaan. Samanlaisesti, kuin Lehtosen terapiassa käyvä poika, myös alakoulussa lapset sisällyttävät alakoulussa taideteoksiinsa ajatuksia ja kokemuksia omasta elämästään. Opettajalle nämä kuvat ja teokset ovat tärkeitä viestejä lapsen elämästä ja tunteista. Lehtonen painotti omassa terapiatyössään sitä, että näihin tulkintoihin ei aikuisen kuitenkaan kannattanut lähteä. Hän antoi pojan kertoa kuvista ja merkityksistä itse, jos hän halusi. Hän ei kuitenkaan lähtenyt tulkitsemaan pojalle hänen omia kuviaan. Eli hän ei "bessewisserinä" tulkinnut taiteilijan kuvia itse taiteilijalle. Tämä herätti pohtimaan myös itse opettajana sitä, että pitäisikö itse myös opettajana antaa oppilaiden töille tilaa vapaille tulkinnoille ja oppilaiden ei välttämättä aina tarvitse niin tarkkaan selittää ja kertoa työstään. Tällöin hänelle jää vapaa tila omalle toteuttamiselle.

Toisella luennolla pohdimme enemmän taidekasvatusta. Minkälainen rooli sillä on lapsen elämässä ja minkälaisia vaikutuksia taidekasvatuksella on yksilön suhteeseen taidetta kohtaan. Keskusteluissamme selkeästi kävi ilmi, että monella on esimerkiksi musiikkikasvatusta kohtaan hyvin epäröivä suhde. Taidekasvatus, jossa korostetaan virheitä ja korkeita tavoitteita saattaa helposti sulkea lapselta ovia. Alakoulussa taidekasvatuksen pitäisi ennemminkin luoda yksilöille positiivisia kokemuksia, vaikkei hän taitoja oppisi. Valitettavasti taitotavoitteet johtavat usein siihen, että epäonnistumiset korostuvat ja taiteen ovet sulkeutuvat.

Opettajan rooli kasvatuksessa onkin hyvin suuri. Hänen lähestymistapansa ja näkemyksensä taiteesta ja kasvatuksesta vaikuttavat suuresti siihen, miten hän ainetta opettaa. Opettajan innostus taiteen alaa kohtaan ja vuorovaikutustyyli olivat opiskelijoiden mielestä suuria vaikuttimia siinä, kokivatko he opettajan innostavaksi. Opettajan omalla kiinnostuksella musiikkia tai kuvataidetta kohtaan on myös hyvin paljon merkitystä siinä, kuinka paljon ainetta käsitellään ja minkälaisista näkökulmista. Tämän vuoksi saattaa myös syntyä klikkejä eri taiteen aloista kiinnostuneiden opettajien välille. Taidekasvatuksen ulottuvuuksista keskustelessamme tuli ilmi kaksi ilmiötä. Hyvin laaja-alainen taidekasvatus, jossa toteuttuu eri taidealojen integraatio tasapuolisesti, ja hyvin suppea yhteen taidealaan erikoistuva taidekasvatus. Laaja-alaisessa taidekasvatuksessa helposti sorrutaan epämääräiseen ja hallitsemattomaan opetukseen, kun taas hyvin suppean näkemyksen riskinä ovat juuri raja-aidat. Mistä löytäisi kultaisen keskitien tai kuinka laaja-alaisesta taidekasvatuksesta saisi selkeän ja ymmärrettävän kokonaisuuden? Pitäisikö jo opettajankoulutuksessa keskittyä taidekasvatukseen yksittäisten musiikin ja muiden taideaineiden opetuksen sijaan? Vai pitäisikö kentällä taidealojen ammattilaisten yhteistyöhön kannustaa enemmän? Tähän emme saaneet vastausta keskusteluissamme, mutta aiheena hyvin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä.

Lehtosen luennot näin vuoden loppuun olivat hyviä keskustelutilaisuuksia taidekasvatuksesta ja sen merkityksestä lapsen elämässä. Itselläni on kouluajoista jäänyt taideaineita kohtaan hyvin epäröivä ja osaamattoman tunne. Mielestäni luennoilla käytiin hyvin läpi sitä, miten tärkeää on muistaa opetuksen vaikutus lasten kokemuksiin ja elämyksiin taiteesta. Taiteella voi olla hyvin parantava tai eheyttävä voima lapsen elämässä. Tämän voimavaran ymmärtäminen ja sen käyttäminen lapsen elämän rakentamisen apuna on mielestäni opettajan ammatissa tärkeää sisäistää. Taiteen merkitystä ei siis kannata väheksyä.

Näyttely

25/4/13 - 8/5/13

Kevät vihdoin saapui myös Turkuun ja se tarkoitti myös kevätnäyttelyn pystyttämistä. Kevätnäyttelyssä pääsimme esittelemään koko vuoden ahkeruuden tuotoksia ja yllätyksiä. Näyttelyn järjestämisessä pääsimme kokemaan, millaista on suuremman produktin toteuttaminen yhdessä ryhmänä ja mitä kaikkea näyttelyn järjestämiseen kuuluu. Suunnitteluvaihe lähti teeman päättämisestä, jota pohdimme yhdessä ryhmänä yhtenä aamuna Macciavellissä. Erilaisten ideoiden heittelyn jälkeen päädyimme lopputulokseen: kiertokulku. Halusimme teemalla tuoda esiin vuodenaikana vahvasti esillä olleita teemoja töissämme tai keskusteluissamme. Kiertokulku kattaa monia aiheita ja saimme monet työmme liittymään kyseisen teeman alle.

Seuraavaksi jakauduimme näyttelyn rakentamisen kannalta erilaisiin ryhmiin, jotka hoitivat eri asioita näyttelyyn liittyen. Tämä oli minusta hyvä idea, jotta saimme voimavarat jaettua ja toteutus selkiytyi. Tosin meidän olisi luultavasti kannattanut päättää keskuudestamme myös yksi henkilö, joka tarkastelee koko produktin toteutumista ja olisi pitänyt huolta eri ryhmien välisestä informoinnista. Näin yksi henkilö olisi koko ajan nähnyt kokonaiskuvan, missä mennään. Mielestäni nimittäin tuntui, että joidenkin ryhmien työmäärä oli liian suuri ja toisten melko vähäinen, jolloin pääkoordinaattori olisi voinut rukata ryhmiäkin uusiksi. Myöhemmin tarkastellen tämä vaihe olisi myös pitänyt toteuttaa aiemmin, sillä aloitimme näyttelyn suunnittelun aivan liian myöhään.

Näyttelyn rakentaminen jäi nimittäin hyvin viime tippaan. Töiden valintaa tehtiin vielä viime hetkillä ja itsestä tuntui, että kuraattoriryhmällä oli aivan valtava työ. Näyttelyn rakentamiseen ja teosten esillepanoon onneksi osallistui mahdollisimman moni, jotta kuraattoriryhmän työ ei käynyt aivan liian raskaaksi. Tämä ilmiö toistuu itseasiassa hyvin usein produkteissa, kun se toteutetaan suurena ryhmänä. Usein työnjako jakautuu hyvin epätasaisesti ja muutama ihminen tekee valtavan työmäärän. Näyttelyn rakentamisen suhteen kuraattorit onnistuivat kuitenkin mielestäni hyvin, sillä heidän valitsema näyttelytila oli mieletön. Ideana portaikon käyttäminen oli aivan uusi ja yllättävä.

Itse avajaiset tuottivat oman ryhmäni kohdalla enemmän työtä, sillä meidän ryhmämme vastasi ohjelmasta ja tarjoilusta. Tässä ryhmässä huomasi, että mitä pidemmälle on mietitty ja suunniteltu, sitä helpommalla pääsee itse tilaisuudessa. Avajaistilanne oli mielestäni myös hyvin mielenkiintoinen kokemus, sillä en odottanut sen olevan niin virallinen ja juhlallinen. Tämä antoi kuitenkin mielestäni hienoa arvostusta uurastustamme ja töitämme kohtaan. Opetuksessa tämä kannattaisi muistaa, sillä samanlainen tunne tulee varmasti oppilaille, kun heidän töitää laitetaan esille näyttelyyn ja niitä saapuvat tutkimaan esim. toisen luokka-asteen oppilaat tai vanhemmat. Heidän tekemien kuvien arvo kasvaa ja teos saa lapsen mielessä merkityksellisemmän kokemuksen.

 
Näyttely oli esillä parin viikon ajan edun käytävillä ja useat opiskelijatoverit kävivät sitä katsomassa. Heidän palautteensa oli kullanarvoista, mutta itsestäni oli myös tärkeää opettajien palaute. Kävimme näyttelyn läpi yhdessä opettajiemme kanssa ja keskustelimme näyttelyn rakentamisesta, avajaisista, töistä ja koko vuodesta. Tämä oli mielestäni hyvin tärkeä kokemus hetkeksi pysähtyä ja tarkastella näyttelyn kautta koko vuotta ja palata joihinkin hetkiin. Tätä teimme tarkemmin vielä luokassa esittelemällä itsellemme merkityksellisen työn ja keskustelemalla. Minun puolestani keskustelutilaisuuteen olisi voinut varautua pidemmällä ajalla (taukojen kera toki), koska se oli koko vuoden kannalta tärkeä tilaisuus. Vuoden aikana kerääntyineiden oppien, kokemusten ja tunteiden jakaminen perusteellisesti olisi kiteyttänyt vuoden hienosti ja siitä olisi ollut hyvä jatkaa matkaamaan kohti tulevaa kuvisopettajan työtä.

Auran taidepäivä

10/5/2013

Loppupalautteessakin mainittu kevään grande finale koitti aurinkoisena perjantaipäivänä Aurassa, kun oli aika toteuttaa koko kurssin ajan suunnittelemamme oppituntikokonaisuus. Näin jälkikäteen koko projektia tarkastellen, voin sanoa olevan huojentunut ja onnellinen olo. Oppitunnin suunnitteluun oli varattu hyvin aikaa ja keskustelutilaisuudet opettajien kanssa olivat tarpeeksi ajoissa. Olimme myös valmistelleet tuntimme kulun ajoissa, mutta selkeä viime hetken paniikki meinasi iskeä pari päivää ennen varsinaista päivää materiaalien hankinnan ja power point-esityksen vuoksi. Loppujen lopuksi kaikki kääntyi onneksi positiivisesti paremmin päin ja päivä onnistui hyvin.

Yhteistyöskentelystä ja projektin kulusta minulle jäi hyvin positiiviset kokemukset ja koin parityöskentelyn hyvin onnistuneeksi. Parilta sai hyviä ja erilaisia näkemyksiä ja Sannan taiteellinen tietämys täydensi omia puutteitani. Itse sen sijaan olen opettanut paljon alaluokkalaisia, jonka hän koki huojentavaksi ja hyväksi asiaksi tuntia pidettäessä. Täydensimme siis hyvin toinen toisiamme. Ajankäytön kannalta parityöskentely hankaloittaa suunnittelua ja on paljon enemmän aikaavievää. Tämä ei kuitenkaan koitunut liian suureksi ongelmaksi, koska projektille oli onneksi varattu niin paljon aikaa, että suunnittelun ehti toteuttaa hyvin. Myös Riitan toteuttama paritentti helpotti meidän työskentelyämme paljon. Käytimme kyseisessä koetilanteessa tehtyä tenttiä pitkälti pohjana varsinaisessa oppituntikokeilussamme.

Haasteena mielestäni projektissa oli koulun ja luokkatilojen vieraus. Vaikka koulusta oltiin aktiivisia ja saimme heiltä myös valokuvia koulun tiloista, oppitunnin suunnittelu on kuitenkin aina vaikeaa tuntemattomiin tiloihin ja oppilaille. Silti päädyimme haasteellisen aiheen toteuttamiseen eli ympäristötaiteeseen. Ensi kerralla en luultavasti toteuttaisi ympäristötaidetta tämänkaltaisessa kokeilussa. Tehtävän toteuttamisesta saa varmasti enemmän irti, kun tuntee ympäristön ja sen mahdollisuudet. Yhteisöllisen ympäristötaiteen toteuttaminen tuntemattoman oppilasryhmän kanssa, oli myös melko rohkeaa. Nämä riskinotot kuitenkin kannattivat, sillä tehtävässämme ympäristö ja oppilaiden kanssa työskentely toimi mielestäni hyvin.

Varsinainen opetustilanne oli myös minulle itselleni hyvin opettavainen, sillä en ole pitkään opettanut yhdessä kenenkään kanssa. Viime syksyn harjoittelussa oppitunnit pidettiin yksin ja sijaisuuksia tehdessäni olen aina ollut yksin luokkatilassa. Nyt olin yhtäkkiä luokassa opettamassa yhdessä toisen opettajan kanssa. Tämä oli mielestäni hyvin positiivinen ja miellyttävä kokemus myös. Sannasta sain tukea oppitunnin aikana. Ison oppilasryhmän kanssa (19 opp.) toisen läsnäolo työrauhan kannalta on suuri tuki, mutta ennen kaikkea koin opetukselliselta kannalta Sannan läsnäolon huojentavaksi. En nimittäin ikinä aiemmin ollut opettanut ympäristötaidetta. Mielenkiintoista kokeilla sitä juuri tuolloin, kun koulu on uusi, lapset myös ja aihe. Olimme kuitenkin Sannan kanssa miettineet tunnin sisällön ja aiheet melko hyvin etukäteen, joten tunnin pitäminen sujui helposti ja selkeästi. Tämä näkyi tunnin aikana, kun ei suurempia tyhjiä hetkiä opetukseen tullut ja lopputulos oli mielestäni ihana. Lapset myös sisäistivät ympäristötaiteen käsitteen ja sen tavoitteita hyvin. He esimerkiksi olivat valmiita toteuttamaan taidetta muille ja he pohtivat hyvin yksinään, mitä taideteos voisi viestiä. Tämä on mielestäni melko hyvin 1.-2. -luokkalaisilta

 Kuvataiteen opetuksessa yhteisöllisen taideteoksen toteutuksessa haasteellista on myös demokraattisten päätösten tekeminen ja että sitä myös toteutetaan aidosti. Pohdin tätä haastetta ja sen kohtaamista KUP7 -kurssimme Pönttöilyä -tehtävässä. Me päädyimme sellaiseen ratkaisuun, että oppilaat saivat pienryhmissä ensin keskustella sijoituspaikoista, jonka ajattelimme helpottavan hiljaisten henkilöiden ääneen pääsemisen. Päätöksiä tehdessä valitettavasti vain ne oppilaat, jotka uskalsivat sanoa jotain, pääsivät ääneen. Jokaisen oppilaan ehdotuksen ja idean me kyllä kuuntelimme ja otimme huomioon. Keskutellessamme yhteisesti paikasta ja muodosta pyrimme myös kysymään hiljaisilta ryhmiltä, mitä he ovat mieltä. Me johdimme tilanteessa melko vahvasti keskustelua, mutta toivottavasti emme kuitenkaan liikaa ja että oppilaille jäi kokemus osallistumisesta päätöksen tekoon. Jos aikaa olisi enemmän ja tuntisin oppilasryhmän paremmin, antaisin oppilaille enemmän vapauksia päätöksen tekoon. Tässä kohtaa kuitenkin oppilasmäärä ja aika olivat rajoittavia tekijöitä. Paikkaehdotus ja muoto tulivat kuitenkin oppilailta ja lopputulos oli hyvin erilainen, mitä osasin odottaa. Tämä oli mielestäni erittäin hyvä ja itse ainakin olin oppilaiden lopputuloksesta positiivisesti yllättynyt.

Oppitunnin pitämisen jälkeen pidimme kaikki yhdessä loppupalautekeskustelun yhdessä muutaman Auran opettajan kanssa. Tämä oli mielestäni hyvin tärkeää, vaikka päivän päätteeksi oli melko väsynyt ja aurinkoinen ilma ulkona huusi viikonlopun viettoon. Tuntien purkaminen ja muiden kokemusten kuuleminen oli kuitenkin tärkeää ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Saimme myös hyvää ja rakentavaa palautetta opiskelijakavereiltamme sekä opettajilta, joka oli tärkeää kuulla. Omista palautteista muistan ainakin positiivisina seikkoina rauhallisuuden, demokraattisen päätöksen teon ja kokemuksellisuuden. Ainakin opiskelijatoverimme kokivat, että lapsille jäi tunne osallistumisesta päätöksentekoon. Ensi kerralla voisi sitten pohtia, kuinka varmistaa päätöksen teon olevan täysipainoitteisesti oppilaiden käsissä. Palautekeskustelusta jäi sellainen mielikuva, että kaikilla pareilla oli päällisin puolin positiivisia kokemuksia. Monille opetuskokeilu oli varmasti myös elämyksellinen ja uusi kokemus. Opetuskokeilu myös antoi varmasti useille käsityksen siitä, mitä opettaminen suurin piirtein on. Monet ovat varmasti sijaistaneet tai ohjanneet erilaisia tunteja ja pajoja, mutta kuvataiteen opetus on mielestäni luonteeltaan hyvin omanlaistaan. Tämän vuoksi on tärkeää päästä kokeilemaan sitä. Itselleni kokemus antoi myös hyvin paljon ja ehdottomasti opetuskokeilu pitäisi sisällyttää jatkossakin kuvataidekasvatuksen opintoihin. Siinä pääsee kuitenkin käytännössä näkemään sen, mistä olemme koko KUP1 -kurssin ajan keskustelleet.

Kuvallinen kehitys

29/4/2013

Tällä kertaa tutkimme lapsen kuvallista kehitystä ja siihen liittyviä erilaisia teorioita. Itsekin muistan joskus lääkärissä piirrelleeni ihmisten kuvia tai vastaavaa. Näiden kuvien perusteella minut silloin joskus sitten todettiin koulukypsäksi. Luultavasti mitattiin monia muitakin asioita, mutta kuvan tekeminen oli esimerkiksi yksi niistä. Opinnoissamme on aiemminkin puhuttu biologisen iän merkityksestä kuvalliseen kehitykseen. Esimerkiksi maantiedon tunneilla tutkimme eri-ikäisten oppilaiden piirtämiä karttapiirroksia. Myös näissä kuvissa oli hyvin erilaisia kuvauksia ja eritasoisia kehitysvaiheita näkyvissä. Kuvataiteen opinnoissa olemme pohtineet, onko biologisella iällä loppujen lopuksi merkitystä kuinka paljon. Sillä on varmasti merkitystä, mutta tutkimuksissa on huomattu sosiaalisella kulttuurilla olevan myös hyvin suuri vaikutus kuvalliseen kehitykseen. Myös minusta tämä kuulostaa järkevältä ja ymmärrettävältä. Esimerkiksi lapset erilaisista kulttuureista ovat hyvin erilaisten kuvakulttuurien ympäröiminä ja kuvan tekemisen perinteet ovat erilaisia. Miten nämä eivät voisi olla vaikuttamatta lapsen kehitykseen ja kuvien tuottamiseen ja niiden tutkimiseen?

Biologiseen ikään perustuva kuvallisen kehityksen teoria perustuu myös melko vahvasti jäljittelevään ja mimeettiseen taidenäkemykseen. Kuvasta pitäisi saada mahdollisimman realistinen ja tarkka. Esimerkiksi lapsen kehityksen seuraaminen ihmisen piirtämisen kautta kuvastaa tätä. Entäpä kun oppilas haluaa kuvata itseään ekspressiivisesti vaikkapa värien kautta? Paperi saattaa vain täyttyä erilaisista väreistä ja niiden eri sävyistä. Koska lapsi ei piirrä selkeää realistista havaintokuvaa, miten voimme arvioida, millä kehityksen asteella hän tällöin on? Oppilastöiden arvioinnissa kannattaa siis aina pohtia oppilaan taidenäkemystä, hänen persoonaansa ja omaa elämiskulttuuria. Nämä saattavat kertoa paljon enemmän hänen kehityksestään kuin biologinen ikä.

Se täytyy kyllä myöntää, että lasten kuvan kehityksessä on selkeitä vaiheita kuten perusviivoissa, kuvakulmissa jne. Oppilaiden töitä katsellessamme ja vertaillessamme ne eivät kuitenkaan kehittyneet tarkalleen iän mukaan. Nämä eri tasot ja niiden vaihteluiden huomaaminen on kuitenkin mielenkiintoinen ilmiö. Myös oppilaiden aiheiden vertaaminen eri kehitysvaiheissa voisi olla mielenkiintoista. Toistuuko tietyssä kehitysvaiheessa jokin tietty aihe? Entäpä kuinka aiheet vaihtelevat kulttuureittain? Kulttuureihin liittyvää tutkimusta on varmasti tehty ja näihin olisi mielenkiintoista paneutua enemmän. Jos joskus siirtyisin tutkijaksi, jonkin tämänkaltaisen aiheen tutkiminen voisi olla mielestäni mielenkiintoista.

Loppujen lopuksi erityisen mielenkiintoista oli, kun opettaja toi esiin autistisen ja yläasteikäisen lapsen kuvat. Todella nuoren autistisen tytön kuva oli kuin vuosia taideteoksia tehneen taiteilijan teos. Tämä minusta kiteytti hyvin, että hyvin tiukat teoriat perustuen biologiseen kehitykseen eivät kuvallisen kehityksen kohdalla ole täysin yleistettävissä. Tämä myös kävi ilmi, kun tutkimme tunnille tuomiamme omia piirustuksia tai oppilastöitä. Niistä näki hyvin, kuinka samanikäisetkin lapset tuottavat hyvin erilaisia kuvia. Seuraavaksi olisi ollut mielenkiintoista saada kuulla tarkemmin, millaisessa sosiaalisessa kulttuurissa he elävät tai elivät kuvan tehdessään

Ympäristön dokumentointi

6/5/2013

Koko kurssin pituisena tehtävänantona saimme valokuvaukseen liittyvän tehtävän. Meidän tuli dokumentoida ympäristöämme tietyin väliajoin. Dokumentointi sai tapahtua aina vaikkapa tiettyyn kellon aikaan, herätessä, aina saapuessa jonnekin jne. Tehtävässä piti myös pohtia haluanko kuvata luontoa, luonnon tapahtumaa, ihmisen toimintaa tai ihmisen toiminnan jättämiä jälkiä. Tehtävä kuulosti todella mielenkiintoiselta ja olin innoissani sen toteuttamisesta. Kuvauskohteen tai ajan keksiminen ei ollut ongelma, vaan ennemminkin valinnan vaikeus. Mitä kohdetta tai toimintaa haluaisin kuvata? Milloin aina kuvaisin? Tehtävä annettiin jo maaliskuussa ja sen esitys oli vasta toukokuussa, joten sen toteuttamiseen oli varattu hyvin aikaa ja mahdollisti melko pitkän toiminnan kuvaamisen. Itselleni pidempi aika kuitenkin koitui akilleen kantapääksi. Jätin ajatuksen hautumaan liian pitkäksi ajaksi. Kun vihdoin päätin, että halusin kuvata aina toimintaani kello 11 iltapäivällä, esityskertaan oli alle pari viikkoa. En olisi saanut riittävästi kuvamateriaalia kuvaamalla vain yhden kerran päivässä, joten piti keksiä muuta. Tästä syntyi ajatus, että kuvaisin itseäni tasan viikon ajan ja kuvaisin kaksi kertaa päivässä kello 11 aikaan. Kaksi kertaa päivässä kuvaaminen toi myöhemmin kuvia katsoessani mielenkiintoisia huomioita esiin esimerkiksi omasta elämän rytmistäni, jota en kenties ole aiemmin pohtinut niin syvällisesti. Aina varasuunnitelma ei siis ole huono suunnitelma.

Ajattelin etukäteen, että ympäristön dokumentoinnin muistaminen saattaisi koitua hankalaksi. Ennemminkin hankalampaa oli kuvata muiden ihmisten huomaamatta. Esimerkiksi kameran kaivaminen esiin sijaistaessani koulussa tuntui hankalalta. Sain myös kuulla ihmisiltä hauskoja kommentteja kamerastani ("onko noita pokkareita vielä?") tai muuten kuvaustilanteesta ("pitääkö mun hymyillä?"). Kameran tuominen tilanteisiin selkeästi muuttaa tunnelmaa. Aitojen ihmisten ja tilanteiden kuvaaminen on siksi varmasti hyvin haastavaa ammattilaiskuvaajallekin. Näitä tilanteita ei kuitenkaan ollut montaa ja muutenkin haasteita kohtasin melko vähän. Kerran unohdin ottaa kameran mukaani, mutta muuten kamera pysyi viikon ajan hyvin taskussa tai laukussa. Kuvien ottaminen ei aina tapahtunut tarkalleen kello 11, vaan joskus otin kuvan 10 minuuttia ennen tai puoli tuntia jälkeen päin. Olisi kuitenkin mielenkiintoista toteuttaa joskus kuvasarja, jossa kuvanottaminen tapahtuu aina tarkalleen klo.11 ja vaikkapa niin, että kamera on aina asetettuna tiettyyn paikkaan kiinni.

Kuvien ottamisen jälkeen meidän piti toteuttaa kuvista kuvasarja. Pohdin, että kuinka saisin kuvapareista selkeän ja katsojalle avartuvan kokonaisuuden. Tämän vuoksi lisäsin päivät ja ajat. Taustat myös muutin niin, että musta ja valkoinen tausta vaihtelivat vuorotellen päivän vaihtuessa. Näin katsojan olisi helpompi ymmärtää päivän vaihtuvan. Tämä toivottavasti selkeytti kuvasarjan seuraamista. Kuvasarjan loppuun kirjoitin pohdinnat, jotka meidän tuli tehdä kuvasarjan tekemiseen liittyen. Varsinkin ensimmäinen pohdintatehtävä oli hyvä, sillä sen kautta pohdin omaa elämänrytmiäni ja tapojani. Tässä tehtävässä myös ilmeni, kuinka hyvä olikin, että kuvasin kaksi kertaa päivässä.

Tässä pohdintani vielä:

1. Mitä ympäristön kuvaaminen kertoi kohteestaan?

Henkilön kuvaaminen aamuin ja illoin kertoo ja havainnollistaa hyvin, millainen rytmi kyseisellä henkilöllä on elämässä. Aamupäivän kuvissa melkeinpä aina olin jonkin työn ääressä. Joissakin kuvissa oli tietokone, jossain olin koulussa sijaistamassa tai golfissa töissä. Iltoihin kuului selkeästi rentoilua tai kavereiden kanssa olemista. Tämä sopii mielestäni hyvin luonteeseeni, sillä olen tehokkain aamulla ja usein silloin työskentelen. Illat pyrin aina pyhittämään omalle tekemiselle ja olen melkoinen nautiskelija ja rentoilija, joka kenties välittyy kuvista. Poikkeuksia kuviin toi vappu, joka toi arkiviikkoon omia lisäsävytteitä, mutta kenties niistäkin kuvista välittyy nautiskelija (kuva leipomastani banaanileivästä, kavereista, ilta löhöilystä). Kuvista välittyy myös hyvin liikkuvainen elämäni, sillä matkustelen nyt keväällä ja kesällä paljon Oripää-Turku -väliä työni takia. Muutenkin elämässäni liikun paljon (urheilua, matkustelua jne.) ja en ole neljän seinän sisällä viihtyvää tyyppiä.

2. Miten voisi soveltaa oppilaiden kanssa?

Mielestäni tehtävä olisi mielenkiintoinen toteuttaa oppilaiden kanssa mm. vuoden alussa, kun oppilaat tutustuvat toisiinsa. Jokainen henkilö voisi kuvata oman viikkonsa ja esitellä sen muille. Näin samalla tutkimalla omaa ympäristöään, muut pääsevät tutustumaan ja tuntemaan, millaisesta henkilöstä on kyse. Tehtävää tehtäessä oppilas myös itse havainnoi, millaisessa ympäristössä hän liikkuu. Oppilaiden kanssa voisi sopia, että toinen kuva olisi aina koulumatkalta ja toinen iltatoiminnasta. Tämä toisi varmasti mielenkiintoisia otoksia ja huomattaisiin, kuinka erilainen koulumatka voi olla jokaisella yksilöllä. Jokainen sen tekee päivittäin kahteen kertaan, mutta varmasti jokainen kulkee koulun eri tavalla tai eri reittejä. Tehtävään pystyy myös hyvin liittämään valokuvauksen aihealueita eli integroida kuviksen muita sisältöjä tehtävään. Esimerkiksi erilaisten valojen tai kuvakulmien käyttäminen kuvissa voisi myös tuoda mielenkiintoisen aspektin. Viikon kuvaaminen on mielestän siten mielenkiintoinen aihe, että siinä voi juuri tarkastella ihmisten ajan käyttöä ja sen muuttumista arkena ja viikonloppuna. Viikko on myös melko sopiva aika kuvata, sillä pidempi ajanjakso voisi olla hankalampi toteuttaa, sillä kameran kantaminen aina mukana ja sen muistaminen osoittautuivat jo nyt haasteeksi.

Kyseinen tehtävä oli mielestäni yksi kevään mielenkiintoisimpia ja varmasti tulen vapaa-ajallani toteuttamaan tehtävän jossain muodossa uudestaan. Esimerkiksi Riitan ehdotus siitä, että kuvaisin tästä lähtien aina vappuani, oli hyvä idea ja luultavasti pyrin sitä toteuttamaan. Toivottavasti vain muistan ! Oppilaiden kanssa tehtävä on myös helppo toteuttaa nykypäivänä, kun kameroita ja tekniikkaa on kouluissa tai oppilaiden kotona riittämiin. Ainakin itse myös syvennyin oman ympäristöni tutkimiseen ja millaisessa ympäristössä liikun, miten ja milloin. Tehtävä on myös hyvin muuntautumiskykyinen ja sovellettavissa. Tehtävä vie myös kuvataiteen opetuksen luokan ulkopuolelle ja opettajalle voi avautua monia mielenkiintoisia asioita oppilaiden elämästä, tavasta katsoa maailmaa tai ajatuksista. Omanlainen reitti siis oppilaan elämismaailmaan.

Veistoksen kävelyttäminen

29/4/2013

Jossain kohtaa huomaa, että kyseinen tehtävä ei vain iske sinuun. Vaikka kuinka yrittäisit ideoida ja keksiä, kuinka sen toteuttaisit, et vain syty aiheelle. Itselleni tämä sattui kyseisen tehtävän kohdalla. Luultavasti lähestyvällä keväällä on jotain vaikutusta asiaan, sillä huomaa, että patterit ja ideat alkavat olla loppu. Aina ei vain pysty antamaan itsestään 120 %:a, jokaisen tehtävän kohdalla.

Yritin saada kahdesta filosofisesta artikkelista itselleni lisäpontta aiheeseen. Kulkemiseen liittynyt artikkeli sopi hyvin oman patsaani teemaan, mutta silti se ei saanut idearyöppyä aikaiseksi itsessäni. Lähdin kuitenkin pohtimaan, mitä itse halusin työssäni tuoda esille. Erityisen hyvin esiin tulevat arvoni, jotka näkyvät jalanjäljessäni. Tätä kautta lähdin pohtimaan erilaisia tapoja tutkia tai tarkastella arvoja. Päädyin ideaan, joka liittyisi myös matkustamiseen. Aina kun itse matkustan maailmalla, tuon omia arvoja mukanani, mutta tutkin myös paikallisen kulttuurin mahdollisia arvoja ja asioita, joita he pitävät tärkeinä. Usein pelkästään kaupungin kaduilla käveleminen tuovat esiin monia asioita, joita paikallisessa kulttuurissa arvostetaan. Esimerkiksi mainokset tuovat hyvin esiin tärkeitä arvoja tai erilaiset kaupat. Esimerkiksi Keski-Euroopassa pienyrittäjyys ja erikoistuminen ovat aivan eri tavalla arvossaan kuin esimerkiksi täällä meillä, jossa olemme tottuneet hypermarketeihin.

Tein kävelyn veistokseni kanssa eräällä kauppareissulla Turun keskustassa. Kävelyni aikana pohdin siis asioita, joiden kautta turistit ja matkaajat voisivat tulkita meille suomalaisille tärkeitä arvoja. tämä oli yllättävän haastavaa hypätä toisesta kulttuurista tulevan kenkiin. Omia ajatuksia ja ideoita nimittäin ohjaavat vahvasti omat käsitykset ja ennakkoluulot. Sain kuitenkin aikaiseksi kuusi erilaista huomiota ympäristöstä.

Kotimaisuus

Ensimmäisen kuvan nappasin jo kotona nähdessäni puurohiutalepurkin. Suomalaiset ovat hyvin vahvasti kotimaisia tuotteita kannattavia (käsittääkseni ainakin vielä!) ja suomalaisia joutsenmerkkejä viljellään tuotteisiin, jos vain mahdollista. Tällä hetkellä myös ravintoloissa ja kahviloissa on suomalaisten ja lähituotteiden mainostamisen buumi, joka varmasti näkyy jollain tavalla myös turistien silmiin.

Koti

Seuraavasta suomalaisille tärkeästä arvosta tai asiasta mainitsi itseasiassa minulle vaihtarikaverini. Hänen kanssaan kerran keskustelimme, miksi suomalaiset panostavat niin paljon kotinsa sisustukseen ja panostamiseen. Hän ajatteli sen johtuvan siitä, että olemme luonteeltamme kotihiiriä. Suomalaisia näkyy erityisen vähän katukuvassa ja varsinkin talvella, jolloin meillä on tapana käpertyä kotiin viltin alle. Suomessa minusta myös kutsutaan todella usein ihmisiä vierailemaan kotiin. Tai sitten päinvastoin koti on jotain erittäin pyhää ja monet ihmiset näkevät sen hyvin yksityisenä paikkana. Montaa erilaista mielipidettä, mutta jokatapauksessa kodilla on erityinen merkitys suomalaisten keskuudessa.

Luonto

Kauppaan tallustellessani yritin bongata ympäristöstä ja kaupunkikuvasta asioita, jotka pistäisivät turistien silmään ja voisivat vaikuttaa heidän käsityksiinsä meidän suomalaisten ja turkulaisten arvoista. Katseeni kierteli ihmisissä, autoissa, liikkeiden ikkunoissa, rakennuksissa .. Puu on kaupungeissa rakennusmateriaalina melko harvinainen, mutta Suomessa sitä näkee melko paljon. Varsinkin Turussa, jossa historia ulottuu pitkälle ja aikaan, jolloin puu oli yleinen rakennusmateriaali. Puuta näkyy suomalaisessa rakentamisessa sekä sisustuksessa hyvin paljon ja saattaa pistää muualta tulleen silmään. He voivat yhdistää tämän läheiseen luontosuhteeseen. Suomi on nimittäin tunnetusti tunnettu suurista metsä- ja järvialueistaan, joten luonto on hyvin lähellä monen suomalaisen elämää.

Jämptiys

Matkaa jatkaessani ja kauppojen ikkunoita katsellessani jäin pohtimaan niissä olevia aukioloaikoja. Me suomalaiset olemme melko jämptejä aukiolo- ja työajoista. Jos työvuoro alkaa klo. 7.00 me myös olemme paikalla tarpeeksi ajoissa aloittamaan ja työt myös alkavat kello seitsemän. Jämptiys näkyy myös muutenkin arjessamme. Hyvä esimerkki on tunnollisuutemme EU:sta tulevien uusien direktiivien kanssa. En tiedä, onkohan mikään muu maa niin tunnollisesti huomioinut EU:ssa tehdyt päätökset kuin Suomi. Se on meidän mentaliteettimme. Kun jostain on sovittu, suomalaiset myös pitävät siitä kiinni. Keski-Euroopassa tai Aasiasta puhumattakaan esimerkiksi aukioloaikoja ei välttämättä edes näe kauppojen ovissa, vaan liikkeet ovat auki, kun kauppias saapuu paikalle. Treffipaikalle myös saavutaan vain kun ehditään.

Tila

Vastaani kävelevät ihmiset ovat ensin kanssani samalla puolella tietä tai keskellä jalkakäytävää. Kun he huomaavat minut, he asettuvat aivan jalkakäytävän toiseen reunaan. Bussipysäkin penkillä istuu vain yksi henkilö lepuuttamassa jalkojaan. Muut kymmenen odottajaa seisovat pysäkin ympärillä. Suomalaiset tarvitsevat oman tilansa ja tämänkaltaisia esimerkkitilanteita on suomalaisessa kulttuurissa varmasti useita. Keskustelutilanteissa suomalaiset myös pelkäävät liian läheistä kontaktia, josta monet vaihto-oppilaat ja matkaajat ovat minulle maininneet. Olemmekohan liian tottuneita harvaanasuttuun ympäristöömme vai miksi vaadimme ympärillemme niin suuren tilan, jotta mukavuuden tunteemme ei järkyty?

Käytännöllisyys

Keskustan kaduilla pyöriessäni vastaani tulee useita tyhjiä pieniä liiketiloja, joita ollaan vuokraamassa. Suomalaisessa katukuvassa ei näy Keski-Eurooppalaiseen tapaan pieniä elintarvikekauppoja, joissa myytäisiin erikseen vain tiettyjä tuotteita kuten leipää ja maitotuotteita. Kaupat ovat suuria prismojen ja citymarkettien kaltaisia halleja tai sitten kaikki kaupat on sijoitettu yhden suuren ostoskeskuksen sisään. On paljon käytännöllisempää ja helpompaa löytää kaikki saman katon alta, kuin ravata eri liikkeissä.Olemmeko siis käytännöllisyyden ja helppouden hakijoita muiden mielestä?

Tehtävä oli mielestäni mielenkiintoinen tapa tarkastella suomalaista ja turkulaista ympäristöä. Yritys asettautua toisen asemaan avaa ihmisen silmiä niille asioille, joita itse pitää itsestään selvyytenä. Asioiden huomaaminen ja miettiminen ilman omien ennakkokäsitysten vaikutusta on kuitenkin hyvin vaikeaa ja ne pakosti vaikuttavat omiin oletuksiin ja mietteisiin. Tämän kaltainen tehtävä koulussa voisi kuitenkin hyvin toimia lasten kanssa monikulttuurisuuskasvatuksen parissa. Ainakin itse jäin pohtimaan enemmän meidän suomalaisten arvoja ja peilaamaan niitä omiini. Kuinka tärkeä koti on minulle fyysisenä tilana tai entäpä olenko itse jämpti ihminen? Tai mitä muita arvoja meillä on ja ovatko ne muuttuneet? Näiden asioiden pohtiminen on aina välillä tärkeää myös opettajan ammatissa.